Dissosiaatiokohtauksen kourissa

Takaumat vyöryvät mieleeni kiihtyvällä tahdilla. Loukkaavat sanat, vihasta vääristyneet kasvot valmiina väkivaltaan, tuppoina irtoavat hiukset, rystysten lyönti pääkalloon. Verta valuva alapää, kun poikaystäväni tahtoi, minä en. Aikuisuudessa koettu hometalohelvetti, jossa kaikki omaisuutemme heitettiin kaatopaikalle turhana jätteenä. Vanhasta, purkukuntoisesta talostamme lähdimme alasti, vaatteet kaatopaikkakuormassa muovipusseihin sullottuina. Mieheni purki talon yksin muutaman talkoolaisen voimin sateisen syksyn aikana. Olin tuolloin ollut poskiontelon- ja keuhkoputkentulehduskierteessä pitkään ja sairastanut keuhkokuumeenkin. Olin joutunut jälleen osastolle.

Miksi minulle käy aina näin?

Takaumat vaihtuvat, kiertävät kehää. Ympäri ympäri ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvat ja katkelmat kiihtyvät eksponentiaalisella vauhdilla mieleni kurimuksessa, enkä saa niistä kiinni, saati saisi niitä katkeamaan. Ääneet huutaen korostavat huonouttani, heikkouttani. Painavat päätä yhä enemmän kumaraan, saavat kehon jännittymään lihas lihakselta.

Voi helvetti, dissosiaatiokohtaus on tulossa, enkä pysty vaikuttamaan siihen enää mitenkään.

Aikaisessa vaiheessa kohtauksen huomatessani pystyn nykyään suhteellisen usein katkaisemaan isomman dissosiaatiokohtauksen. Maadoitan itseni tähän hetkeen laskemalla ympäristön esineitä, etsimällä tietynvärisiä kohtia huoneesta, miettimällä, miltä ympärilläni olevat pinnat tuntuisivat, jos koskisin niihin. Takertumalla jonkin esineen tai esimerkiksi mandariinin siivun yksityiskohtiin kirurgisella tarkkuudella minuutti toisensa jälkeen. Lisäksi käytän apuna sovellettua rentoutuksen menetelmää, jota kävin harjoittelemassa psykoterapeuttiopiskelijan vastaanotolla puolisen vuotta. Sen avulla kykenen nykyään suhteellisen helposti rentouttamaan jännittynyttä kehoani rentoutussanan ja -mielikuvien avulla.

Nyt ahdistus on ajautunut siihen pisteeseen, ettei maadoittumiskeinoista ole enää mitään apua. Yritän tarttua menetelmään toisensa perään kuin hukkuva oljenkorteen – turhaan. Keho vääntyy epäluonnollisiin kulmiin, nivelet taipuvat yli, jokainen lihas jännittyy äärimmilleen. Jos en olisi kohtauksen vallassa, nyt sattuisi ja paljon. Kohtaus vie tässä vaiheessa vielä kivut pois, on vain ylitsepursuavaa ahdistusta ja epätoivoa. Ulkopuolinen maailma tuntuu asteittain yhä enenevissä määrin epätodelliselta: tiedän, että tuossa on minun käteni, mutta miksi se ei tunnu omalta? Mies tuossa vieressäni on minun rakkaani, mutta miksi hänenkin kasvonsa näyttävät vierailta? Tiedän olevani kotona, mutta en koe paikkaa kodiksi. Kaikki on epätodellista, ajatukset pyöreitä ja hidastuvia. Keho kramppaa aina vain kovemmin ja kovemmin, katse nauliintuu yhteen pisteeseen. Toivottavasti ehdin sulkea luomet ennen kiinnittymistä: auki olevat silmät alkavat kuivua ja kirvellä, kun räpäytysrefleksi ei kohta enää toimi kunnolla. Kunpa olisin saanut laitettua kehoni edes hieman parempaan asentoon ennen kohtausta, etten olisi tämän jälkeen niin kipeä.

Käperryn kehoni sisälle, oranssinruskean valon täyttämään kuoreen. Rintakehän kohdalla kierrän kehoni, mieleni kerään, turvaan ulkopuolelta. Kuulen, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta en voi reagoida siihen mitenkään. Hyperventiloin. Keho kaartuu yhä epäluonnollisimpiin asentoihin. Auki jääneestä suusta valuu kuolaa ja limaa posken kautta maahan. Hävettää. Ajatukset hidastuvat, päähän jää junnaamaan jokin laulunsäe repeatilla. Yleensä se on Vesalaa: ”Mä synnyin siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan... Minä synnyin siellä, missä...”.

Keho on mennyt suojatilaan, jähmettynyt kuin pelästynyt lisko. Minulla ei ole mitään kontrollia omaan kehooni. Tilanne on hyvin ristiriitainen: Mieleni tekee tämän minulle suojellakseen minua takaumien tuomilta kauhuilta. Katkaisee takaumavyöryn ja hidastaa ajatukset. Todellisuudessa olen alttiimpi ulkopuolisille vaaroille: minullehan voisi kuka tahansa tehdä mitä tahansa tuolloin, kun en saa yhteyttä omaan kehooni. En pystyisi laittamaan vastaan lainkaan. Silti en ole vielä valmis taistelemaan kohtausta vastaan, ulkomaailma takaumineen tuntuu liian pelottavalta.

Kehoni jäsenet taipuvat niin äärimmilleen, ettei ulkopuolinenkaan kykene niitä suoristamaan. Sormien nivelet taipuvat yli, pää on kummallisesti kallellaan, jalat kramppaavat irti maasta. Lopulta, puolentunnin, tunnin tai kolmen tunnin kuluttua keho veltostuu kuin taikaiskusta, jäsenet rojahtavat, pää notkahtaa hervottomana alas. En vieläkään tunne mitään, vaikka mieheni vieressä ollessaan taputtelee kehoani tuntoaistini ja mieleni tähän hetkeen palauttamiseksi. Tunnen paineen ihossa, mutta en mitään muuta. Muistan sairaalajaksolta, kuinka eräs mieshoitaja etukäteen lupaa kysymättä survaisi sormensa kylkiluideni väliin kesken kohtauksen. Kokeili, tunnenko kipua. En tuntenut.

Kohtauksen luovuttaessa otettaan kehostani kipu tavoittaa kipureseptorini. Kauan yliojennuksessa olleet nivelet ovat kuin tulessa, iho on kosketusarka. Huutaisin, jos pystyisin. Kipu sokaisee, pitää otteessaan, vaikka kohtaus on jo helpottamassa. Mikäli mieheni on tuolloin luonani, alkaa hän pikku hiljaa liikutella jalkojani, sormiani, käsivarsiani. Vähän kerrallaan niin, että kestän liikuttamisen aiheuttaman kivun. Reagoimaan en vielä mihinkään pysty, katse on edelleen nauliintunut.

Lopulta kohtaus alkaa luovuttaa kontrollia takaisin minulle. Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että keho vääntyy kramppiin yhä uudelleen ja uudelleen tarjoten vain pienen hengähdystauon kohtausten välillä. Viimein kohtaus hellittää, alan asteittain pystyä liikuttamaan ensin silmiä, sitten sormia ja varpeita. Isojen liikkeiden tekemiseen saati seisomiseen menee vielä aikaa.

En voi kuin odottaa kohtauksen päättymistä ja toivoa, etten tuolloin sattunut olemaan julkisella paikalla. Vaikka hävetä ei tarvitsisi, on tässäkin mukana häpeä – jälleen kerran. Sairauteni aiheuttamasta häpeästä kirjoitinkin jo aiemmin täällä. Ihmiset näkevät vain päälleen kuolaavan, kramppaavan ihmisraunion, ei mitään muuta sen takana. Ja sitä syvemmälle itse pakenen, oman kehoni sisään sykkyrälle. Siellä en tunne mitään, vaikka joku minulle pahaa tekisikin. 

Siellä olen turvassa muiden pahuudelta. Kuitenkin vain näennäisesti.