Ensimmäinen kirjoitus: mikä saattoikaan minut tähän hetkeen, tähän pisteeseen, jossa sairaslomalla tätä blogia aloitan kirjoittamaan?

Kun oma mieli ylikuormittuu, pysähtyy itsessä kaikki. Muut jatkavat vilinäänsä, minä en kykene enää liikkumaan. (Kuvituskuva)

Päätin aloittaa tämän blogin pitämisen ystävän innoittamana. Koen, että vielä nykypäivänäkin puhutaan liian vähän mielenterveysongelmia, tilanteista, kun mieli ei enää voikaan hyvin. Miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia, miten auttaa sairastunutta? Mikä on johtanut sairauden puhkeamiseen, miten sairastunut itse sen kokee? Entä mitä hoitohenkilökunnan pitäisi tietää ja osata tehdä? Asia on valitettavasti edelleen tabu, jota monet sairastuneet häpeävät.

Itselläni on ollut masennusta 20 vuotta. Jo kaksikymmentä vuotta! Se on lähes 2/3 koko elämästäni. Tilanne on vaihdellut ajan saatossa, lievästä vakavaan. Kaksi vuotta sitten kohtasin kuitenkin rajani, josta en enää päässyt eteenpäin. Hermosäikeet katkaisivat yhteyden kehoni ja aivojeni välillä: jokainen lihas kiristyi äärimmilleen, väänsi kehoa epäluonnollisiin asentoihin kerta toisensa jälkeen. Mieleni päätti siirtää minut kuskin paikalta sivusta seuraajaksi suojellakseen minua. Kouristukset jatkuivat ja jatkuivat, eivätkä hellittäneet, saati tunteneet armoa. Elettiin syksyä 2016.

Minulla oli tuolle päivälle varattuna jo psykiatrian erikoissairaanhoitajan vastaanottoaika.Mieleni oli ollut alhaalla taas jo pitkään, työssä käyminen oli vaikeaa, jopa mahdotonta. Mieheni lähti viemään minua tapaamiseen, sillä itse en pystynyt enää liikkumaan. Yhteys kehoon katkeili, silmät lukkiutuivat tuijottamaan tyhjyyttä. Vastaanotolla todellisuus paiskautui vasten kasvojani: tieni jatkuisi psykiatriselle osastolle. Yritin paeta vastaanottohuoneesta, mutta jatkuvat kouristukset päättivät toisin. Kouristuksen välillä yritin paeta huoneen ovesta ulos, mihin tahansa muualle kuin sairaalaan. Olinhan kokenut tämän ennenkin: masennus ja itsetuhoisuus olivat aiemminkin äityneet niin pahoiksi, että olin joutunut sairaalahoitoon. Nyt kaupunki oli kuitenkin eri, sairaala vieras ja sen käytänteet lähinnä pelottivat. Pakomahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Mieheni esti kulkuni ovesta ulos, josta suutuin äärettömästi. Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän, ettei vaihtoehtoa ollut. Ambulanssi saapui ja vastustavista sanoistani huolimatta kuljetti minut sairaalaan.

Kohtauksia tutkittiin. Epilepsiatestit olivat kielteiset, mitään elimellistä syytä kohtauksiin ei löydetty. Psykiatri ja hoitavat lääkärit tulivat tulokseen, että syynä on pitkään jatkunut stressi, joka oli pahentanut jo tietämättäni pitkään kärsimiäni oireita. Diagnooseiksi tuli F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita sekä F44.5 Dissosiatiiviset kouristukset. Minulla todettiin dissosiaatiohäiriö, joka jälkeen päin pohdittuna oli alkanut jo vuosia sitten, lapsena.

Ilman syytä tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut. Perusturvallisuuden tunteeni ei ole päässyt rakentumaan lapsuudessani vanhempieni kyvyttömyydestä ja ehkä omista sisäisistä ongelmistaan johtuen. Lapsen pahaa oloa ei ymmärretty, ei lohdutettu, ei luotu turvaa silloin, kun sitä eniten olisin tarvinnut. Ensimmäisellä luokalla ollessani opettajani kysyi äidiltäni, onko selässäni enkelin siivet, kun olen niin kiltti lapsi. Äitini käski opettajaani katsomaan otsaani: siellä olivat pirun sarvet. Toki he ovat auttaneet minua elämässäni, tehneet paljon hyvääkin. Samalla vastapainona on tuohon syksyyn 2016 saakka jatkunut hallinta, kuin salakavalasti tehty manipulaatio. En uskaltanut tehdä mitään ilman heidän hyväksyntäänsä, vaikka olin jo aikuinen, kolmekymmentävuotias nainen. Tuntuu kuin äitini olisi oikeuttanut näin pitkään minuun kohdistaneen henkisen väkivallan auttamalla minua aina niin hyväksi katsoessaan. Ja minä annoin sen tapahtua, en uskaltanut itsenäistyä. Fyysinen väkivalta loppui minun muutettua 18-vuotiaana pois vanhempieni luota, mutta henkinen väkivalta jatkui viime vuosiin saakka.

En muista, milloin kaikki se paha olo alkoi. Mistä kumpusi kaikki se huuto, joka jatkui, vaikka ääni kurkussa karheutui ja sammui. Oloni on ollut turvaton ja epävarma niin kauan kuin muistan. Paha olo purkautui huutona ja kiukutteluna, joita vanhempani eivät ymmärtäneet ja joihin he eivät osanneet suhtautua. Onpa varsin kummallista, ettei lapsen käytös helpottanut retuuttamalla, vaan apua jouduttiin hakemaan kasvatusneuvolasta. Keinoja he eivät silti saaneet, vaan pahoinpitelyni jatkui vuosikausia. Muistan, kuinka hiuksiani revittiin niin, että suortuvia irtosi tupoittain tapahtuneen jälkeen. Muistan, kuinka äiti teennäisen iloisesti kutsui minut syliinsä vain voidakseen kääntää minut vatsalleni ja lyödäkseen pakarani punaisiksi. Muistan, kuinka isäni riepotteli minua vaatteistani pitkin ruokailutilan lattiaa niin, että kehooni jäi mustelmia. Muistan, kuinka olin talomme toisessa vessassa, siinä, jossa ei ollut kuin yksi ovi ja jonka sai sisältäpäin lukkoon. Olin piilossa isääni. Hän karjui oven toisella puolella tulevansa kirveellä läpi ovesta, jos en avaisi sitä. En muistaakseni avannut, mutta varmaksi en tiedä. En muista. Muistan sen, että äiti oli useammin väkivaltainen kuin isäni, mutta minua pahoinpidellessään isäni oli kovakouraisempi. Muistan, kuinka uhkasin soittaa poliisin, mutta minut peloteltiin hiljaiseksi. Minulle kerrottiin, kuinka minut haettaisiin pois, kuinka minä olin tilanteessa se paha. En uskaltanut ikinä kertoa pahoinpitelystäni kellekään. Minähän siihen olin syyllinen, eikö niin?

Jo hyvin varhain kehoni turvautui dissosiaation helpottavaan voimaan. En muista kaikkia tapahtumia, mutta tiedän, että jotakin muutakin on vielä tapahtunut. En muista juurikaan isäni minuun kohdistamaa väkivaltaa, mutta tiedän, että sitä tapahtui. Pitkään elin myös luulossa, että 3,5 vuotta nuorempaa pikkuveljeäni kohdeltiin samoin kuin minua. Asia tuli jokin aika sitten puheeksi ja järkytykseni olikin suuri. Veljeäni oli kyllä tukistettu ja hänelle oli annettu luunappeja, mutta ei mitään sen enempää. Ja ei, en hyväksy näitäkään, mutta käsittely ei ollut ollut samanlaista kuin minua kohtaan. Mieleni väärensi tapahtumia, antoi minun uskoa, ettei kohtelu ollut väärää vain minua kohtaan. Että myös veljeäni pahoinpideltiin. Etten paha ollut vain minä, jota piti niin kurittaa. Muistan tilanteen, jossa seison veljeni huoneen ovella, äitini on veljeni kimpussa tämän maatessa kippurassa sängyllään. Muistan huutaneeni äitiä lopettamaan, lopettamaan jo se väkivalta, saatanan hullu. En muista, miten tilanne päättyi. Keskusteltuani tapahtumasta muutama vuosi sitten veljeni kanssa, tilanteen todellisuus valkeni minulle kaikessa karuudessaan. Ei veljeäni oltu pahoinpidelty, ei kertaakaan. Sängyllä olin maannut minä, vähintään 5. luokkalainen tyttö, jota äiti retuutti kuin raivopää. Veljeni oli huutaen pyytänyt huoneen ovelta äitiäni lopettamaan. Jo varhain siis mieleni turvautui dissosiaation keinoon suojellakseen minua kaikkein pahimmalta. Ne, joiden pitäisi suojella lasta, hoivata häntä, antaa turvaa ja koti, olivatkin ne pahimmat, jotka lasta satuttivat.

Lapsen mieli, eikä kyllä vielä aikuisenkaan, pysty käsittelemään näin vaikeaa asiaa rikkoutumatta. Onnekseni minulle ei kuitenkaan ole kehittynyt dissosiatiivista identiteettihäiriötä, DID:tä. Vaikken asioita muista, ei tiedossani ole kuitenkaan, että kehoni olisi jakautunut useampaan persoonallisuuteen. Toki minulla on edelleen tilanteita, joissa ahdistus äityy niin suureksi, että menetän kontrollin omaan kehooni. Olen kuin vankina omassa kehossani, kurkin silmäaukkojeni takaa, mitä ympärilläni tapahtuu. Kehoni toimii ilman omaa kontrolliani ja sylkee suusta sanoja, joita en tarkoita, joita en hallitse ja joita en tunnista. Tilanteet äityvät raivokohtauksiksi, jolloin oma minäni käpertyy kehon sisälleni oranssinruskeaan turvaan aivan pieneksi keräksi.

Olen aloittamassa traumapsykoterapian tämän syksyn aikana. Tällä hetkellä odotan lupaa käydä tapaamassa uutta terapeuttia ja toivon, että hänen kanssaan kemiani kohtaisivat. Ensimmäisen terapeutin kanssa tapaaminen ei tuntunut turvalliselta, enkä kokenut voivani tavata häntä enää uudelleen. Minulla on mahdollisuus tutustua vielä yhteen terapeuttiin kaupungin kustantamana, psykiatrian poliklinikan ostamana ulkopuolisena työnä. Toivottavasti hän olisi oikea terapeutti minulle.

Tällä hetkellä olen toista viikkoa sairaslomalla, jälleen. Masennus on äitynyt vaikeaksi, ahdistus niin kovaksi, ettei minusta ole ollut työhön. Pahimmillaanr rauhoittavaa lääkettä, Temestaa, kului jopa 7 tablettia päivässä. Huomenna tapaan jälleen psykiatriani (Joka onnekseni on maailman paras!) ja pitäisi päättää, kokeilenko työntekoa taas ensi viikosta lähtien. Tällä hetkellä en osaa vielä sanoa, mikä olisi järkevin ratkaisu.

Huh, tulipas tästä ensimmäisestä blogikirjoituksesta pitkä, mutta ehkä sen kuuluikin mennä niin. Koen valtavaa tarvetta kertoa näistä asioista ja toivon kovasti, että tämä aiheuttaisi keskustelua myös muissa. Muissa pahoinpidellyissä, vailla perusturvallisuuden tunnetta elävissä vertaisissani ja toki myös heissä, joilla tämän asian suhteen on käynyt parempi tuuri. Tuuriksi minä sitä nimittäin kutsun. Eihän pieni lapsi voi itse olla syypää väkivaltaiseen kohteluunsa, eihän?