Häpeän tragedia

Kun kävelee kadulla pää painuksissa pohtien, tietääkö vastaantullut kulkija salaisuuteni, katsoi kuitenkin niin pitkään. Kun ahdistaa käydä kaupassa – mitä jos vastaan tulee tuttuja tai puolituttuja, jotka ovat asiasta kuulleet? Kuinka monelle asiastani on juoruttu? Näkyykö sairaus kasvoistani, kohonneesta ylipainosta, huonoksi menneestä ihosta, turvonneista silmistä, hihan alta pilkistävästä verille raavitusta kädestä? Kun miettii, voiko häpeältään palata sairaslomalta enää töihin, vai pitääkö vaihtaa koko työpaikkaa.

Häpeä. Häpeä omasta heikkoudesta. Se helvetin häpeä, joka vaikuttaa tällä hetkellä kaikkeen ajatteluun ja olemiseen. Miksi en pääse siitä irti?

Kun oma sairaus hävettää niin paljon, ettei kehtaa katsoa enää ketään silmiin. Miksi minä olen näin heikko, hauras, elämästä sairastuva? Miksi muut kestävät, mutta minä en? Ahdistuksen lisäksi yksi isoimpia tunteitani tällä hetkellä on syvä häpeä. Häpeä omasta tilanteesta. Siitä, etten jaksanutkaan, taaskaan, vaikka kuinka yritin. Olen yrittänyt useamman kerran palata töihin, mutta jaksot päättyvät aina itsetuhoisiin ajatuksiin, pahaan oloon, dissosiaatiokohtauksiin, jatkuvaan itkemiseen. Työpäivän jaksan sinnitellä, mutta vapaa-aika kuluu itkiessä tai itseä satuttaessa. Jos tekisin itselleni jotakin, aiheuttaisin jonkin onnettomuuden, jonka verukkeella voisin jäädä sairauslomalle? Se tuntuisi paljon hyväksyttävämmältä kuin mielen vuoksi sairaslomalle jääminen. Murtunut jalka ymmärretään, sillehän ei voinut mitään. Onnettomuuksia tapahtuu, mutta mieli ei saisi sairastua.

Häpeän vuoksi olen miettinyt, voinko ikinä palata nykyiseen työhöni, olenko menettänyt kasvoni työmaallani. Tosin, enpä minä siellä töissä enää pärjäisikään. En pysty työhön, johon opiskelin kuusi vuotta. En pysty päivittäin kohtaamaan ihmisiä, jotka lähinnä kyseenalaistavat ammatillisen taitoni. En kestä aistiyliherkkyyksineni jatkuvaa hälinää ja huutoa, lasten kiukuttelua, pahoja hajuja, anafylaksian pelkoa joka päivä ruokailutilanteissa. Lapset kun eivät osaa varoa. En jaksa vanhempia, jotka kuvittelevat minun tekevän kaikkeni, jotta kohtelisin heidän lastaan huonosti ja opettaakseni mahdollisimman tehottomasti. En kykene hallitsemaan kasvavia odotuksia, taakaksi saakka kasautuvaa paperisotaa, arviointeja. Minusta ei ole enää siihen.

Tämä viimeisin sairaslomani alkoi liian myöhään. Kamppailin sitä vastaan, vaikka läheiseni psykiatria myöten ehdottivat lomalle jäämistä. Lähdin vastaanottohuoneesta jälleen sairauslomasta kieltäytyneenä. En päässyt odotusaulaa pidemmälle, kun aloin jälleen itkeä. Psykiatrini sattui kävelemään aulan poikki ja sanoi minulle jotakin. En enää muista mitä. Sain lopulta raahattua itseni autoon, jossa mieheni minua jo odottikin. Aloin itkeä hervottomasti, täysin eläimellistä itkua. En jaksanut enää, en pystynyt enää kamppailemaan vastaan. Jos nyt en pysähdy, tapan itseni. Siinä tilanteessa se tuntui melkein paremmalta vaihtoehdolta kuin myöntää, että joudun jälleen jäämään sairauslomalle mieleni vuoksi. Taas tässä kävi näin. Jälleen luhistuin, petin muiden odotukset. Laitoin autosta viestin psykiatrilleni, joka ei onneksi ollut vielä ehtinyt lähteä töistä. Hän kirjoitti minulle sairasloman siitä päivästä lähtien. Ensin kaksi viikkoa ja sitten katsottaisiin jatkoa.

Nyt olen ollut sairauslomalla neljä viikkoa, enkä tiedä, palaanko samaan ammattiin enää ikinä takaisin.

Sairausloma on mielestäni kuitenkin tällaisessa tilanteessa täysin väärä sana. Ei tämä todellakaan mitään lomailua ole. Olisiko esim. sairauskeskeytys parempi? Loma-sana väheksyy tilannetta, jota jo muutenkin väheksytään. Mielenterveysongelmia ei vieläkään pidetä oikeina sairauksina. Monet ajattelevat meidän olevan laiskoja tai huomionhakuisia ihmisiä. Vastaani tulikin Tuomas Enbusken kolumni mielen sairauksista otsikolla ”Mielen sairaudet ovat oikeita sairauksia”. Ehkä myös näistä sairauksista aletaan vihdoin puhua ilman vähättelevää sävyä ja ilman oletusta huomionhakuisuudesta. Cheekin ja Touko Aallon kertominen julkisesti omasta mielen sairaudestaan oli mielestäni oikein hyvä asia. Ehkä me sairastuneet voimme pikku hiljaa karistaa edes osan häpeästä omilta hartioiltamme ja vaatia kohtelemaan meitä kuten muitakin fyysiseen sairauteen sairastuneita kohdellaan.

Kolumnin voit lukea täältä.

Mitä mieltä te rakkaat lukijani olette tästä aiheesta?

Oma polkuni

Toinen sairauslomaviikko on nyt kulkenut jo yli puolen välin. Tarkistin Kelalta, minulla on vielä hieman alle sata sairauslomapäivää jäljellä. Sen jälkeen, tai jo hyvissä ajoissa ennen päivien loppumista, tulisi hakea kuntoutustukea, jos en tästä enää työhön kykene. Olen ammatiltani alakoulun luokanopettaja. Lukuisista yrityksistä huolimatta lähes kaikki työjaksot ovat päättyneet sairauslomaan. Hetken jaksan, mutta pian taas väsyn. En jaksa joka päiväistä taistelua lasten ja/tai vanhempien kanssa. En jaksa sitä tarvetta ylitsepursuavaan sosiaalisuuteen, jossa ei hiljaisemmille ole sijaa. Mieli ajautuu jonnekin todella syvälle ja pimeään, saa kehon jälleen kouristelemaan ja katseen nauliintumaan. Saa minut pohtimaan, ettei mistään tule enää mitään, tulevaisuus ei voi tuoda tullessaan enää mitään hyvää. Kaikki tuntuu kaaokselta, joka ei tule selviämään ja josta en tule selviämään. Mieleeni tunkeutuvat yhä uudelleen ja uudelleen ajatukset itsemurhasta. Kuinka helppoa olisikaan ajaa autolla päin lähellä olevan isomman tien kallionseinämää. Painaa kaasu pohjaan, ohjata auto ulos tieltä ja lopettaa kaikki tämä tuska märkänä hohtavaan jylhään seinään.

Kymmeniä ja kymmeniä kertoja olen tuota kallionseinämää ajatellut ja siitä ohi ajanut. Pohtinut, kuinka helppo ratkaisu se olisi, siihen loppuisi kaikki. Tai mistä minä tiedän, mitä kuoleman jälkeen seuraa, mutta uskon, että kaikki tämä tuska kuitenkin helpottaisi, jäisi märkänä läiskänä tuon kallion seinämään. Auto romuttamolle, akka hautaan. Siinä se.

En kuitenkaan kertaakaan ole painanut kaasua tuossa kohdassa tietä. Yhä uudelleen ja uudelleen olen saanut pyristeltyä itseni irti tuosta ajatuksesta. Joskus se siirtyy kauemmas tietoisuudestani, enkä välttämättä pohdi asiaa hetkeen. Nyt kuitenkin viime aikoina itsemurhan mahdollisuus on noussut jatkuvasti ajatuksiini. Tiedän, että se on väärin läheisilleni, koirilleni, kaikille. Silti samalla en voi olla ajattelematta sen tuomaa helpostusta myös heille, jotka lähelläni ovat ja yrittävät päivästä toiseen tukea minua jaksamaan jatkaa tätä matkaa. Olisiko se todella lopulta helpostus myös heille? Kotona sohvalla makaava, itkevä sekä toisinaan dissosioidessaan kramppaava ja päälleen kuolaava mytty ei varmastikaan ole kenenkään ideaalikuva puolisosta. Mielenterveysongelmia sairastavan ihmisen lähellä on raskasta olla. 

Sinnikkäästi yritän kuitenkin pitää kiinni ajatuksesta, että kuolemastani olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mitä koirilleni tapahtuisi? Lopetettaisiinko ne? Jos ei, kuka niistä huolehtisi, saisivatko ne tarpeeksi tekemistä ja ulkoilua? Tosin tällä hetkellä en minäkään mikään maailman paras koiranomistaja ole. Onneksi meillä on pihaa, jossa ne saavat juosta vapaana. Muuhun en välttämättä kykene. Hieman paremmassa kunnossa ollessani metsä on paikka, josta saan turvaa, toivoa ja lohtua. Olen löytänyt pienen ajomatkan päästä kotoani metsälammen, joka on syrjässä muilta lenkkeilijöiltä. Useamman kerran olen koirineni kävellyt tuolle lammelle, istahtanut kivelle, kuunnellut hiljaisuutta ja tuoksuttanut metsän rauhoittavaa tuoksua. Kunpa vielä saisin voimaa palata sinne, voimapaikalleni.

Huomaan kuitenkin jostakin pilkistävän pienen toivon. Saisinko kuitenkin kaikkien näiden vuosien jälkeen kiinni elämästä, löytäisin oman reittini, jonne jättäisin jälkeni ja tekisin oman polkuni?

"Mene sinne,

missä ei ole polkua,

ja jätä omat jälkesi."

Löysin tämän mietelauseen koristamaan päiväkirjani ensimmäistä kansilehteä. Minun pitää, ei, minä saan, minulla on oikeus etsiä suunta omalle elämälleni, omanlaiseni suunta. Ei kenenkään muun osoittama polku, ei kenenkään manipuloinnin keinoin vaatima reitti, vaan tie, jota aivan itse osaan ja haluan kulkea. Minun ei tarvitse seurata kenenkään muun tapaa elää, saan tehdä asiat juuri niin kuin itse haluan. Tähän minulla on ollut mahdollisuus vasta viimeiset pari vuotta. Toki olen ollut vielä niin heikko, niin rikki ja pieni, etten ole pystynyt tuota uutta suuntaa löytämään. Pikku hiljaa toivon kuitenkin tulevaisuuden selkiytyvän ja luovan toivoa elämälle. Että tulisi pitempiä jaksoja, ehkä jopa yhtenäinen kuukausi, jolloin lähikallio ei ulvo mielessäni luokseen. Että saisin vihdoin tuntea sitä onnea, mitä en ehkä koskaan aiemmin ole saanut kokea: tavallisen arjen ihanuutta, jopa tylsyyttä. Onnea siitä, että uskaltaisin elää omanlaistani elämää, enkä pelkäisi enää. Onnea siitä, että saan rakastaa ja olla rakastettu. Ehkä myös olla äiti jonakin päivänä.

Vuosia sitten eräs psykiatri uskoi minun pelkäävän elämää. Olin tuolloin hyvin nuori, hieman päälle 20-vuotias ja ensimmäistä kertaa osastohoidossa. Lääkäri oli varmasti oikeassa, mutta miksei olisi ollut? Olin juuri selvinnyt irti seitsemän vuoden parisuhteesta, jonka lopputuloksena minua ei ollut enää olemassakaan. Näytin ja kuulostin puheissani aivan mieheltä, joka oli elämääni ohjannut niin hirveän kauan. Minua ei ollut enää olemassa, olin aave, jonka hätää muut eivät nähneet. Vielä tuolloin en tiennyt mitään sairaudesta nimeltä dissosiaatiohäiriö, vaikka varmasti oireita minulla tuolloinkin jo oli. Oli vain se syvä tyhjyys ja kuolleet viherkasvit ikkunalaudoilla. Väsyneenä istuin sohvalla seinää tuijottaen, enkä kyennyt enää miettimään mitään. 

Nykyisen psykiatrini mukaan kaltaisillani väkivallan ja kaltoinkohtelun värittämän lapsuuden eläneillä ihmisillä on suuri vaara joutua väkivaltaiseen ihmissuhteeseen uudelleen myöhemmässä elämässään. 

Kyllä, elämää minä pelkäsin. Mitä muutakaan olisin voinut? Elämäni ensimmäiset tärkeät ihmissuhteeni olivat pettäneet luottamukseni, jota ei ikinä kunnolla päässyt edes kehittymään. 15-vuotiaana luulin löytäneeni rinnalleni ihmisen, joka päästäisi minut pois lapsuuden kodin kauhuista. Totuus selvisi minulle vasta 7 vuotta myöhemmin: tuo mies oli narsisti, joka imi minusta lähes kaiken elämän ulos kuin huomaamattani. Parisuhteeseen sisältyi niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalistakin väkivaltaa. Vanhempani näkivät miehen rystysillään tekemät näpäytyksen päähäni, kun olin sanonut jotakin hänen mielestään typerää. Äidilleni kerroin, että mies oli heittänyt minut päin eteisen lipastoa. "Sitä nyt joskus sattuu noin." oli äitini vastaus.

Muistan kuitenkin lapsuudestani hetken, jossa isäni seisoi vessan ovella, minä, veljeni ja äitini vessan ulkopuolella käytävällä. Isäni pitää äitiäni ranteesta kovasti kiinni. Äiti sanoo tiukasti, ettei häntä ole yksikään mies aiemmin lyönyt, eikä lyö nytkään. Muuta tuosta tilanteesta en muista, enkä muista, että isä olisi ollut äitiäni kohtaan koskaan väkivaltainen. Minä olin heidän molempien väkivallan kohde. Näin jälkeenpäin olen pohtinut, että miksi minut sai heittää päin lipastoa, miksi minua sai lyödä, mutta äitiä ei? Taasko minä olen se paha, joka ansaitseekin tuon kaiken väkivallan?

Äitini piti yhteyttä kyseiseen mieheen vielä ainakin vuoden eromme jälkeen. Oli kuulemma niin ressukka. Kaikesta siitä huolimatta, mitä mies oli minulle tehnyt ja mitä olin äidilleni kertonut. Vuoden jälkeen kerroin, kuinka usein vuosin jalkovälistäni verta, kun mies halusi, mutta minä en. Tämä kuulemma lopetti yhteydenpidon mieheen, mutta varma en voi vieläkään olla.

Elämässäni oli tapahtunut jakso, jonka aikana minulle oli taas vahvasti kerrottu, kuinka oikein on kohdella minua väkivaltaisesti, alistaa pienimpään rakoon, lyödä arvottomaksi. Se tapahtui jälleen äitini kautta sekä tämän miehen, jonka tarkoitus oli pelastaa minut kaikelta siltä julmuudelta.

Olin vain unohtanut sen, ettei kukaan voi toista todellisuudessa pelastaa. Tukea voi, auttaa voi, mutta lopullinen päätös lähtee ihmisestä itsestään. Omaa pelastumista ei saa laittaa muiden varaan, ei ikinä, sillä ikinä et voi tietää, millä tarkoituksella "pelastaja" on liikkeellä. 

Tällä hetkellä en vain aivan tiedä, millä keinoin saan itseni takaisin pinnalle. Kaikki tuntuu turhalta pyristelyltä kohti väistämätöntä. Näen usein samaa painajaista, jossa vajoan hyvin syvään veteen, aivan pohjaan saakka. Saan itseni nostettua jollakin keinoin ylös vain vajotakseni alas uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Tuo uni, painajainen, kuvastaa hyvin elämääni: teen kaikkeni päästäkseni ylös, takaisin kiinni elämään, työhön, onneen. Sitten joku, jokin tai pahana mieleen tullut takauma vetävät minut takaisin pohjaan ja kaikki alkaa alusta. Kuinka moneen ylös pyristelyyn voimani enää riittävät, ennen kuin on annettava periksi? 

En halua olla enää väkivallan ja kaltoinkohtelun uhri, vaan pikemminkin väkivallasta selviytynyt, voimakas, rohkea. 

En halua enää pelätä elämää.

Ensimmäinen kirjoitus: mikä saattoikaan minut tähän hetkeen, tähän pisteeseen, jossa sairaslomalla tätä blogia aloitan kirjoittamaan?

Kun oma mieli ylikuormittuu, pysähtyy itsessä kaikki. Muut jatkavat vilinäänsä, minä en kykene enää liikkumaan. (Kuvituskuva)

Päätin aloittaa tämän blogin pitämisen ystävän innoittamana. Koen, että vielä nykypäivänäkin puhutaan liian vähän mielenterveysongelmia, tilanteista, kun mieli ei enää voikaan hyvin. Miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia, miten auttaa sairastunutta? Mikä on johtanut sairauden puhkeamiseen, miten sairastunut itse sen kokee? Entä mitä hoitohenkilökunnan pitäisi tietää ja osata tehdä? Asia on valitettavasti edelleen tabu, jota monet sairastuneet häpeävät.

Itselläni on ollut masennusta 20 vuotta. Jo kaksikymmentä vuotta! Se on lähes 2/3 koko elämästäni. Tilanne on vaihdellut ajan saatossa, lievästä vakavaan. Kaksi vuotta sitten kohtasin kuitenkin rajani, josta en enää päässyt eteenpäin. Hermosäikeet katkaisivat yhteyden kehoni ja aivojeni välillä: jokainen lihas kiristyi äärimmilleen, väänsi kehoa epäluonnollisiin asentoihin kerta toisensa jälkeen. Mieleni päätti siirtää minut kuskin paikalta sivusta seuraajaksi suojellakseen minua. Kouristukset jatkuivat ja jatkuivat, eivätkä hellittäneet, saati tunteneet armoa. Elettiin syksyä 2016.

Minulla oli tuolle päivälle varattuna jo psykiatrian erikoissairaanhoitajan vastaanottoaika.Mieleni oli ollut alhaalla taas jo pitkään, työssä käyminen oli vaikeaa, jopa mahdotonta. Mieheni lähti viemään minua tapaamiseen, sillä itse en pystynyt enää liikkumaan. Yhteys kehoon katkeili, silmät lukkiutuivat tuijottamaan tyhjyyttä. Vastaanotolla todellisuus paiskautui vasten kasvojani: tieni jatkuisi psykiatriselle osastolle. Yritin paeta vastaanottohuoneesta, mutta jatkuvat kouristukset päättivät toisin. Kouristuksen välillä yritin paeta huoneen ovesta ulos, mihin tahansa muualle kuin sairaalaan. Olinhan kokenut tämän ennenkin: masennus ja itsetuhoisuus olivat aiemminkin äityneet niin pahoiksi, että olin joutunut sairaalahoitoon. Nyt kaupunki oli kuitenkin eri, sairaala vieras ja sen käytänteet lähinnä pelottivat. Pakomahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Mieheni esti kulkuni ovesta ulos, josta suutuin äärettömästi. Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän, ettei vaihtoehtoa ollut. Ambulanssi saapui ja vastustavista sanoistani huolimatta kuljetti minut sairaalaan.

Kohtauksia tutkittiin. Epilepsiatestit olivat kielteiset, mitään elimellistä syytä kohtauksiin ei löydetty. Psykiatri ja hoitavat lääkärit tulivat tulokseen, että syynä on pitkään jatkunut stressi, joka oli pahentanut jo tietämättäni pitkään kärsimiäni oireita. Diagnooseiksi tuli F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita sekä F44.5 Dissosiatiiviset kouristukset. Minulla todettiin dissosiaatiohäiriö, joka jälkeen päin pohdittuna oli alkanut jo vuosia sitten, lapsena.

Ilman syytä tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut. Perusturvallisuuden tunteeni ei ole päässyt rakentumaan lapsuudessani vanhempieni kyvyttömyydestä ja ehkä omista sisäisistä ongelmistaan johtuen. Lapsen pahaa oloa ei ymmärretty, ei lohdutettu, ei luotu turvaa silloin, kun sitä eniten olisin tarvinnut. Ensimmäisellä luokalla ollessani opettajani kysyi äidiltäni, onko selässäni enkelin siivet, kun olen niin kiltti lapsi. Äitini käski opettajaani katsomaan otsaani: siellä olivat pirun sarvet. Toki he ovat auttaneet minua elämässäni, tehneet paljon hyvääkin. Samalla vastapainona on tuohon syksyyn 2016 saakka jatkunut hallinta, kuin salakavalasti tehty manipulaatio. En uskaltanut tehdä mitään ilman heidän hyväksyntäänsä, vaikka olin jo aikuinen, kolmekymmentävuotias nainen. Tuntuu kuin äitini olisi oikeuttanut näin pitkään minuun kohdistaneen henkisen väkivallan auttamalla minua aina niin hyväksi katsoessaan. Ja minä annoin sen tapahtua, en uskaltanut itsenäistyä. Fyysinen väkivalta loppui minun muutettua 18-vuotiaana pois vanhempieni luota, mutta henkinen väkivalta jatkui viime vuosiin saakka.

En muista, milloin kaikki se paha olo alkoi. Mistä kumpusi kaikki se huuto, joka jatkui, vaikka ääni kurkussa karheutui ja sammui. Oloni on ollut turvaton ja epävarma niin kauan kuin muistan. Paha olo purkautui huutona ja kiukutteluna, joita vanhempani eivät ymmärtäneet ja joihin he eivät osanneet suhtautua. Onpa varsin kummallista, ettei lapsen käytös helpottanut retuuttamalla, vaan apua jouduttiin hakemaan kasvatusneuvolasta. Keinoja he eivät silti saaneet, vaan pahoinpitelyni jatkui vuosikausia. Muistan, kuinka hiuksiani revittiin niin, että suortuvia irtosi tupoittain tapahtuneen jälkeen. Muistan, kuinka äiti teennäisen iloisesti kutsui minut syliinsä vain voidakseen kääntää minut vatsalleni ja lyödäkseen pakarani punaisiksi. Muistan, kuinka isäni riepotteli minua vaatteistani pitkin ruokailutilan lattiaa niin, että kehooni jäi mustelmia. Muistan, kuinka olin talomme toisessa vessassa, siinä, jossa ei ollut kuin yksi ovi ja jonka sai sisältäpäin lukkoon. Olin piilossa isääni. Hän karjui oven toisella puolella tulevansa kirveellä läpi ovesta, jos en avaisi sitä. En muistaakseni avannut, mutta varmaksi en tiedä. En muista. Muistan sen, että äiti oli useammin väkivaltainen kuin isäni, mutta minua pahoinpidellessään isäni oli kovakouraisempi. Muistan, kuinka uhkasin soittaa poliisin, mutta minut peloteltiin hiljaiseksi. Minulle kerrottiin, kuinka minut haettaisiin pois, kuinka minä olin tilanteessa se paha. En uskaltanut ikinä kertoa pahoinpitelystäni kellekään. Minähän siihen olin syyllinen, eikö niin?

Jo hyvin varhain kehoni turvautui dissosiaation helpottavaan voimaan. En muista kaikkia tapahtumia, mutta tiedän, että jotakin muutakin on vielä tapahtunut. En muista juurikaan isäni minuun kohdistamaa väkivaltaa, mutta tiedän, että sitä tapahtui. Pitkään elin myös luulossa, että 3,5 vuotta nuorempaa pikkuveljeäni kohdeltiin samoin kuin minua. Asia tuli jokin aika sitten puheeksi ja järkytykseni olikin suuri. Veljeäni oli kyllä tukistettu ja hänelle oli annettu luunappeja, mutta ei mitään sen enempää. Ja ei, en hyväksy näitäkään, mutta käsittely ei ollut ollut samanlaista kuin minua kohtaan. Mieleni väärensi tapahtumia, antoi minun uskoa, ettei kohtelu ollut väärää vain minua kohtaan. Että myös veljeäni pahoinpideltiin. Etten paha ollut vain minä, jota piti niin kurittaa. Muistan tilanteen, jossa seison veljeni huoneen ovella, äitini on veljeni kimpussa tämän maatessa kippurassa sängyllään. Muistan huutaneeni äitiä lopettamaan, lopettamaan jo se väkivalta, saatanan hullu. En muista, miten tilanne päättyi. Keskusteltuani tapahtumasta muutama vuosi sitten veljeni kanssa, tilanteen todellisuus valkeni minulle kaikessa karuudessaan. Ei veljeäni oltu pahoinpidelty, ei kertaakaan. Sängyllä olin maannut minä, vähintään 5. luokkalainen tyttö, jota äiti retuutti kuin raivopää. Veljeni oli huutaen pyytänyt huoneen ovelta äitiäni lopettamaan. Jo varhain siis mieleni turvautui dissosiaation keinoon suojellakseen minua kaikkein pahimmalta. Ne, joiden pitäisi suojella lasta, hoivata häntä, antaa turvaa ja koti, olivatkin ne pahimmat, jotka lasta satuttivat.

Lapsen mieli, eikä kyllä vielä aikuisenkaan, pysty käsittelemään näin vaikeaa asiaa rikkoutumatta. Onnekseni minulle ei kuitenkaan ole kehittynyt dissosiatiivista identiteettihäiriötä, DID:tä. Vaikken asioita muista, ei tiedossani ole kuitenkaan, että kehoni olisi jakautunut useampaan persoonallisuuteen. Toki minulla on edelleen tilanteita, joissa ahdistus äityy niin suureksi, että menetän kontrollin omaan kehooni. Olen kuin vankina omassa kehossani, kurkin silmäaukkojeni takaa, mitä ympärilläni tapahtuu. Kehoni toimii ilman omaa kontrolliani ja sylkee suusta sanoja, joita en tarkoita, joita en hallitse ja joita en tunnista. Tilanteet äityvät raivokohtauksiksi, jolloin oma minäni käpertyy kehon sisälleni oranssinruskeaan turvaan aivan pieneksi keräksi.

Olen aloittamassa traumapsykoterapian tämän syksyn aikana. Tällä hetkellä odotan lupaa käydä tapaamassa uutta terapeuttia ja toivon, että hänen kanssaan kemiani kohtaisivat. Ensimmäisen terapeutin kanssa tapaaminen ei tuntunut turvalliselta, enkä kokenut voivani tavata häntä enää uudelleen. Minulla on mahdollisuus tutustua vielä yhteen terapeuttiin kaupungin kustantamana, psykiatrian poliklinikan ostamana ulkopuolisena työnä. Toivottavasti hän olisi oikea terapeutti minulle.

Tällä hetkellä olen toista viikkoa sairaslomalla, jälleen. Masennus on äitynyt vaikeaksi, ahdistus niin kovaksi, ettei minusta ole ollut työhön. Pahimmillaanr rauhoittavaa lääkettä, Temestaa, kului jopa 7 tablettia päivässä. Huomenna tapaan jälleen psykiatriani (Joka onnekseni on maailman paras!) ja pitäisi päättää, kokeilenko työntekoa taas ensi viikosta lähtien. Tällä hetkellä en osaa vielä sanoa, mikä olisi järkevin ratkaisu.

Huh, tulipas tästä ensimmäisestä blogikirjoituksesta pitkä, mutta ehkä sen kuuluikin mennä niin. Koen valtavaa tarvetta kertoa näistä asioista ja toivon kovasti, että tämä aiheuttaisi keskustelua myös muissa. Muissa pahoinpidellyissä, vailla perusturvallisuuden tunnetta elävissä vertaisissani ja toki myös heissä, joilla tämän asian suhteen on käynyt parempi tuuri. Tuuriksi minä sitä nimittäin kutsun. Eihän pieni lapsi voi itse olla syypää väkivaltaiseen kohteluunsa, eihän?