Kun kävelee kadulla
pää painuksissa pohtien, tietääkö vastaantullut kulkija
salaisuuteni, katsoi kuitenkin niin pitkään. Kun ahdistaa käydä
kaupassa – mitä jos vastaan tulee tuttuja tai puolituttuja, jotka
ovat asiasta kuulleet? Kuinka monelle asiastani on juoruttu? Näkyykö
sairaus kasvoistani, kohonneesta ylipainosta, huonoksi menneestä
ihosta, turvonneista silmistä, hihan alta pilkistävästä verille
raavitusta kädestä? Kun miettii, voiko häpeältään palata
sairaslomalta enää töihin, vai pitääkö vaihtaa koko työpaikkaa.
Häpeä. Häpeä omasta
heikkoudesta. Se helvetin häpeä, joka vaikuttaa tällä hetkellä
kaikkeen ajatteluun ja olemiseen. Miksi en pääse siitä irti?
Kun oma sairaus
hävettää niin paljon, ettei kehtaa katsoa enää ketään silmiin.
Miksi minä olen näin heikko, hauras, elämästä sairastuva? Miksi
muut kestävät, mutta minä en? Ahdistuksen lisäksi yksi isoimpia
tunteitani tällä hetkellä on syvä häpeä. Häpeä omasta
tilanteesta. Siitä, etten jaksanutkaan, taaskaan, vaikka kuinka
yritin. Olen yrittänyt useamman kerran palata töihin, mutta jaksot
päättyvät aina itsetuhoisiin ajatuksiin, pahaan oloon,
dissosiaatiokohtauksiin, jatkuvaan itkemiseen. Työpäivän jaksan
sinnitellä, mutta vapaa-aika kuluu itkiessä tai itseä satuttaessa.
Jos tekisin itselleni jotakin, aiheuttaisin jonkin onnettomuuden,
jonka verukkeella voisin jäädä sairauslomalle? Se tuntuisi paljon
hyväksyttävämmältä kuin mielen vuoksi sairaslomalle jääminen.
Murtunut jalka ymmärretään, sillehän ei voinut mitään.
Onnettomuuksia tapahtuu, mutta mieli ei saisi sairastua.
Häpeän vuoksi olen
miettinyt, voinko ikinä palata nykyiseen työhöni, olenko
menettänyt kasvoni työmaallani. Tosin, enpä minä siellä töissä
enää pärjäisikään. En pysty työhön, johon opiskelin kuusi
vuotta. En pysty päivittäin kohtaamaan ihmisiä, jotka lähinnä
kyseenalaistavat ammatillisen taitoni. En kestä
aistiyliherkkyyksineni jatkuvaa hälinää ja huutoa, lasten
kiukuttelua, pahoja hajuja, anafylaksian pelkoa joka päivä
ruokailutilanteissa. Lapset kun eivät osaa varoa. En jaksa
vanhempia, jotka kuvittelevat minun tekevän kaikkeni, jotta
kohtelisin heidän lastaan huonosti ja opettaakseni mahdollisimman
tehottomasti. En kykene hallitsemaan kasvavia odotuksia, taakaksi
saakka kasautuvaa paperisotaa, arviointeja. Minusta ei ole enää
siihen.
Tämä viimeisin
sairaslomani alkoi liian myöhään. Kamppailin sitä vastaan, vaikka
läheiseni psykiatria myöten ehdottivat lomalle jäämistä. Lähdin
vastaanottohuoneesta jälleen sairauslomasta kieltäytyneenä. En
päässyt odotusaulaa pidemmälle, kun aloin jälleen itkeä.
Psykiatrini sattui kävelemään aulan poikki ja sanoi minulle
jotakin. En enää muista mitä. Sain lopulta raahattua itseni
autoon, jossa mieheni minua jo odottikin. Aloin itkeä hervottomasti,
täysin eläimellistä itkua. En jaksanut enää, en pystynyt enää
kamppailemaan vastaan. Jos nyt en pysähdy, tapan itseni. Siinä
tilanteessa se tuntui melkein paremmalta vaihtoehdolta kuin myöntää,
että joudun jälleen jäämään sairauslomalle mieleni vuoksi. Taas
tässä kävi näin. Jälleen luhistuin, petin muiden odotukset.
Laitoin autosta viestin psykiatrilleni, joka ei onneksi ollut vielä
ehtinyt lähteä töistä. Hän kirjoitti minulle sairasloman siitä
päivästä lähtien. Ensin kaksi viikkoa ja sitten katsottaisiin
jatkoa.
Nyt olen ollut
sairauslomalla neljä viikkoa, enkä tiedä, palaanko samaan
ammattiin enää ikinä takaisin.
Sairausloma on
mielestäni kuitenkin tällaisessa tilanteessa täysin väärä sana.
Ei tämä todellakaan mitään lomailua ole. Olisiko esim.
sairauskeskeytys parempi? Loma-sana väheksyy tilannetta, jota jo
muutenkin väheksytään. Mielenterveysongelmia ei vieläkään
pidetä oikeina sairauksina. Monet ajattelevat meidän olevan laiskoja
tai huomionhakuisia ihmisiä. Vastaani tulikin Tuomas Enbusken
kolumni mielen sairauksista otsikolla ”Mielen sairaudet ovat
oikeita sairauksia”. Ehkä myös näistä sairauksista aletaan
vihdoin puhua ilman vähättelevää sävyä ja ilman oletusta
huomionhakuisuudesta. Cheekin ja Touko Aallon kertominen julkisesti omasta mielen sairaudestaan oli mielestäni oikein hyvä asia. Ehkä
me sairastuneet voimme pikku hiljaa karistaa edes osan häpeästä
omilta hartioiltamme ja vaatia kohtelemaan meitä kuten muitakin
fyysiseen sairauteen sairastuneita kohdellaan.
Kolumnin voit lukea täältä.
Mitä mieltä te
rakkaat lukijani olette tästä aiheesta?