Osasto 5, suljettu osasto

Kaksi viikkoa sitten elämäni mureni, jälleen kerran. Tai oli se osoittanut halkeamisen merkkejä jo pitkään, mutta en halunnut myöntää sitä. En halunnut nähdä varoituskylttejä tiellä, joka oli suistamassa minua ojaan. Avaimet kädessä eteisessä, anellen mieheltäni lupaa päättää edes yhdestä asiasta: omasta kuolemastani, sen tapahtumahetkestä ja tavasta. Onnekseni mieheni jaksoi estää aikeeni – jälleen kerran.

Kaksi viikkoa sitten olin ollut useamman päivän psykiatrisen päiväpolin asiakkaana laihoin tuloksin. Aluksi koin saavani keskusteluista apua, mutta lopulta vointi kääntyi päivä päivältä huonommaksi. En jaksanut tehdä mitään. En lenkittää tai treenata koiriani, vaikka se oli ollut pitkään minua pinnalla kannatteleva asia. Kaikki ahdisti, eikä tulevaisuudella näyttänyt olevan minulle mitään positiivista tarjottavaa. Perjantaina 16.11.2018 päiväpolin hoitaja antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: joko lähtisin vapaaehtoisena psykiatriselle osastolle jo samana päivänä tai katsottaisiin viikonlopun yli päiväpolin kannattelemana ja maanantaina pohdittaisiin uudelleen osastolle lähtöä. He eivät voisi auttaa minua enempää, päiväpolin keinot olivat loppuun käytetyt.

Päädyin itkuisen pohdinnan jälkeen lähtemään osastolle vapaaehtoisesti. Tällä kertaa omasta tahdosta, viime kerralla kaksi vuotta sitten kyse oli tahdosta riippumattomasta hoidosta, pakkohoidosta. Nyt sain vielä itse valita. Olin pitkään sinnitellyt, suorittanut parantumista, koska pelkäsin osastolle joutumista. Se hävetti ja hoidon kalleus hirvitti taloudellisesti. Ei minulla olisi varaa siihen, monen sadan euron laskuun viikkojen hoidosta. Tajusin kuitenkin, ettei tilanteessani ollut juuri vaihtoehtoja. Osastolle oli lähdettävä, jotta tästä suosta selviäisi joskus ylös. Parantumisen suorittaminen oli vain pahentanut oloani, kaivanut ojaa syvemmäksi. Vaikea sitä oli myöntää itselleen, että oli päästänyt voinnin taas niin huonoksi, ja että ylipäänsä oli jälleen tilanteessa, jossa osasto oli ainut oikea osoite. Taas osastolla. Suljetulla osastolla. Mielisairaana. Ovi lukossa, vaikkakin tällä kertaa minulla on ollut lupa vapaaseen liikkumiseen osaston ulkopuolella. Mutta silti kyseessä on suljettu osasto.

Eräässä Facebookin ryhmässä muistan yhden jäsenen kyselleen kokemuksia osastohoidosta. Elokuvamaailmassa osastot ovat täynnä mitä kirjavampia henkilöhahmoja, jotka käytännössä hyppivät pitkin seiniä kaiket päivät ja yöt ja ovat kaikkea muuta kuin realiteeteissa eläviä ihmisiä. Todellisuus suljetulla osastolla on aika erilainen: suurin osa potilaista on tullut osastolle masennuksen tai manian takia. Käytävät ovat päivisin hiljaisia, joku saattaa katsella päivähuoneessa televisiota, toinen rakentaa palapeliä huoneen nurkassa. Yksi tutkii netistä ohjeita Rubikin kuution ratkaisemiseksi. Osa nukkuu pois pahaa oloaan. Maniasta kärsivä tekee lihaskuntoliikkeitä milloin missäkin helpottaakseen oloaan. Välillä jostakin huoneesta kuuluu toivonsa menettäneen lohdutonta itkua sekä hoitajan sanoja, joka yrittää parhaansa mukaan saada ihmisen nousemaan synkistä mielikuvistaan. Välillä kuitenkin käytävillä helisee jonkun jo pitemmälle toipumisessaan päässeen nauru. Kaikkea toivoa ei ole menetetty.

Päiväohjelma rakentuu ruokailujen ja lääkkeiden jaon mukaan. Aamuherätys on klo 7.30, jolloin saa myös aamulääkkeet. Aamupala klo 8.00, lounas klo 10.50. Päivälääkkeet ja välipala klo 13.30, päivällinen klo 15.45. Iltalääkkeet klo 19.00, iltapala klo 19.40. Viimeisenä yölääkkeet klo 22.00, jolloin myös hiljaisuus alkaa. Joinakin päivinä on ohjattua toimintaa, esim. ulkoilu- tai käsityöryhmä. Lääkärin tapaa kerran tai kaksi viikossa, omahoitajan kanssa pääsee juttelemaan päivittäin. Päivät lipuvat samanlaisena jatkumona päivästä ja viikosta toiseen. Osa osaston potilaista vaihtuu, osa pysyy hoidossa pitempään.

Sellaista täällä on, suljetulla osastolla. Pääasiassa rauhallista, tylsääkin. Oman voinnin kohenemisen huomaa itseasiassa tylsyyden lisääntymisestä: enää kaikki aika ei mene selviytymiseen hetki hetkeltä hengissä, vaan ehkä voisi jaksaa jo tehdäkin jotakin. Elää edes pikkuriikkisen, eikä vain seurata vierestä elämän tapahtumista.

Hoitajat kannustavat ulkoilemaan voimavarojen mukaan joko yksin, vierailulle tulleen ystävän tai hoitajan kanssa. Läheiselle lammelle voi mennä hengittämään raikasta pakkasilmaa. Mieheni kanssa heiteltiin juuri jäätyneelle lammen jäälle kiviä ja kuunneltiin jään ritinää. Käveltiin lammen ympäri käsi kädessä. Ison kiven vastaan tullessa kädet eivät irronneet toisistaan, vaan ne nostettiin ylös. Hän on jaksanut jälleen vierailla luonani lähes päivittäin, jaksanut tukea nyt, kun maailmani jälleen painui kasaan mustaksi pieneksi mytyksi. En päästä kädestäsi irti koskaan.

Tällaisella hetkellä pienistä asioista tulee maailman isoimpia. Niitä joiden takia jaksaa yrittää ja taistella vastaan. Kokeilla hoitajan ohjeistamaa radikaalia hyväksymistä ja puolihymyä, joiden avulla omasta elämästä saattaa saada paremmin kiinni. Radikaalista hyväksymisestä ja puolihymystä onkin muuten syytä tehdä aivan oma postauksensa tänne blogiin. Minulle uusia ahdistuksen hallintakeinoja, mutta vaikuttavat edes jokseenkin tehokkailta.

Lopuksi vielä kiitos Facebookin vertaistukiryhmille. Niistä löytyi henkilöitä, jotka jaksoivat minua tukea yksityisviestein silloin, kun vointini oli kaikkein huonoimmillaan. Kiitos ystävälleni, sille ainoalle, joka näitä asioita ymmärtää ja kuka jaksaa oman pahan olon keskeltäkin minua tukea. Suuri kiitos teille, jotka jaksoitte auttaa, vaikkei oma vointinnekaan välttämättä ollut parhain mahdollinen. Vertaistuessa on voimaa: se saattaa joskus säästää jopa ihmishengen.

Elämäni viimeinen päivä?

Yksi vuoden 2018 lokakuun viimeisimmistä illoista meinasi olla elämäni päätösilta. Kärsimysnäytelmän loppu, esiripun laskun aika. Seisoin eteisessämme auton avaimet kädessä. Kohta lähtisin ajamaan pienellä autollani, painaisin ennen kallionseinämää kaasun pohjaan ja lopettaisin elämäni sinä märkänä ja pimeänä iltana. Saisin silloin päättää itse edes siitä, milloin ja miten kuolen. Mihinkään muuhun minulla ei tunnu olevan valtaa elämässäni. Elämä liukuu ohitseni samalla, kun muut elävät elämäänsä edeten tavoitteesta toiseen. Parisuhde, naimisiin meno, hyvä työpaikka, omakotitalo, liuta lapsia. Elämänilo. Minä liu'un harmaassa, tunkkaisen märässä massassa, jossa lopulta päivät ja viikot sulautuvat yhteen. Mitä elämää se sellainen on? Jatkuvaa tuskaa, ahdistusta, dissosiaatiota, pahaa oloa. En jaksa tehdä mitään, kaikesta on hävinnyt mielekkyys ja toivo paremmasta. Miksi elämäni suunta muuttuisi nyt, kun päälle 30 vuotta olen mennyt onnettomuudesta toiseen? Tasaisemmalla hetkellä en enää osaa nauttia rauhallisemmasta menosta, vaan kauhulla odotan seuraavan koettelemuksen saapumista ja kovuutta. Kuinka paljon silloin taas sattuu? Selviänkö minä enää siitä, jaksanko taas aloittaa kapuamisen ylös aivan alusta? Monet ympärillä hokevat, että tottakai selviän. Olenhan selvinnyt tähänkin saakka, aina noussut tavalla tai toisella jatkamaan elämää. Ehkä enemmän rikki kuin aiemmin, mutta jatkamaan kuitenkin. Jossakin kohtaa tulee kuitenkin raja vastaan, jonka yli ei enää jaksa kävellä. Silloin sitä jää rajalle makaamaan, vieraantuneena omasta kehostaan ja toivomaan, ettei matka enää jatkuisi. Ei haluaisi kuolla, mutta ei jaksaisi enää elääkään.

Tuona lokakuun iltana olin päättänyt, että nyt saa kaikki riittää. Minua oli haukuttu mieheni tyttären äidin toimesta koko viikonloppu – syyttä. Oma äitini oli ottanut yllättäen yhteyttä ja yrittänyt jälleen lahjomalla saada välimme kuntoon. Sinällään pieniä asioita, mutta kun se viimeinen niitti iskee, sen ei tarvitse olla iso saadakseen aikaan järkyttävän laajaa tuhoa.

Mieheni esti lähtöaikeeni, vaikka kuinka huusin ja anelin. Halusin päättää edes tästä asiasta elämässäni, edes tästä. En jaksanut enää jatkaa. Pahoja asioita tapahtuu kerta toisensa perään, elämä muuttuu kerta kerralta suppeammaksi, toivottomammaksi. Miten kauan ihminen sellaista kestää? Kuinka kauan on realistista edes odottaa kestävänsä? Tuleeko jossakin vaiheessa vastaan raja, jolloin on lupa, jopa rohkeutta, luovuttaa?

Olin varma, että elämäni päättyy kyseisenä sateisena iltana. Tämä olisi elämäni viimeinen päivä, kohta ei tarvitsisi enää jaksaa. Kohta kukaan ei enää hokisi mantran lailla ”Koita jaksaa” ja ” Kyllä sä taas selviät”. Ei, aina ei jaksa ja ei, aina ei selviä. Joskus on suurinta rohkeutta luovuttaa. En nähnyt tulevaisuudessani mitään, mikä olisi auttanut jatkamaan, jota kohden olisin voinut suunnistaa. Haaveet omasta lapsesta murentuvat pala palalta: ikää alkaa karttua jo liikaa, eikä tietoa parantumisesta ole saatavilla. Tämä sairaus seuraa minua loppuun saakka. Elämä on ollut sarja epäonnistumisia, kaikesta hyvästä on seurannut jotain pahaakin. En ollut ennen tätä päivää kokenut niin syvää toivottomuutta, kuin silloin koin. Mustempaa ja synkempää kuin ennalta voisi kuvitellakaan.

Muistan pohtineeni, että pitäisikö minun kirjoittaa jäähyväiskirjeitä. Kenelle minä niitä kirjoittaisin? Lähipiiri on tahtomattani ja tahdostani supistunut pieneksi. Omiin vanhempiini en ole pitänyt kunnolla yhteyttä yli kahteen vuoteen. Tänä aikana olen isäni tavannut kerran, viestitellyt hänen kanssaan harvakseltaan, mutta äitiini yhteydenpito on ollut katki totaalisesti yli vuoden. Mitä minä heille kirjoittaisin? Kiitos, kun satutitte minun elämäni väärille urille? Kiitos äiti neuvoista, jotka pyörsit, mikäli ne ohjasivat elämääni huonompaan suuntaan. Väitit, ettet ikinä ollut niin neuvonutkaan. Kiitos, ettette välittäneet minusta omana itsenäni, vaan minun piti jatkuvasti yrittää esittää olevani parempi kuin olinkaan. Kiitos vuosia jatkuneesta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, johon lapsi on aina teoillaan syytön.

Miehelleni haluaisin sanoa, ettei mikään tästä ollut hänen vikansa. Hän on tehnyt kaikkensa ja enemmänkin. Haluaisin kiittää niistä ihanista hetkistä, jolloin hän on saanut minut tuntemaan itseni rakastetuksi ja jolloin olen itse saanut kokea rakkautta häntä kohtaan. Kaikesta huolimatta hän antoi minulle kyvyn ja mahdollisuuden rakastaa. Taidon, jota en uskonut ikinä osaavani tehdä. Kiitos yhteisistä matkoistamme, kodin tarjoamisesta ja elämästä maalla, metsälenkeistä, autoharrastuksesta. Ymmärryksestä. Rakkaudesta. Erityisesti rakkaudesta, jota en aiemmin yhtä ehdoitta ole osakseni saanut. Hän ei olisi voinut tehdä enää mitään toisin. Toivoisin, ettei hän jäisi itkemään perääni pitkään, vain hetken, ja jatkaisi sitten elämäänsä uuteen suuntaan. Muistaisi minua aina välillä, toisi haudalleni kynttilän ja ehkä joskus ruusunkin, mutta muistaisi myös jatkaa omaa elämäänsä. Näkisi tyttärensä kasvun aikuiseksi, saisi ehkä lisää lapsia jonkun toisen kanssa, joka olisi rakastamisen arvoinen ja joka todella rakastaisi myös miestäni. En lähtisi viereltäsi koskaan pois, seuraisin varjona elämäsi kulkua ja voisit olla varma, että palaisin aaveena kummittelemaan, mikäli et elämääsi jatkaisi tai jos uusi kumppanisi ei olisi sinun arvoisesi. Haluan sinun muistavan, että ilman sinua minulla ei olisi ollut mitään. Rakastan sinua.

Veljelleni olisi kovin vähän sanottavaa. Valitettavasti välimme ovat viilenneet vuosien saatossa. Ehkä olen ollut hänelle liian sairas ja raskas siskoksi. Rakastan kuitenkin tuota pikkuveljeäni, vaikkei hän ehkä samoin tuntisi minua kohtaan. Muistan monet leikit lapsuudesta, kesälomareissut salaa mukaan otettuine pehmolelukasoineen. Muistan jouluaattoyön syömiset – jouluyönähän saa syödä! Valokuvausretken mestarikuvaa tikasta metsästäen. Rakastan sinua.

Vaikeinta olisi kirjoittaa sille ainoalle ystävälleni, jolle saatoin näistä asioista kursailemattoman avoimesti puhua. Olet ollut hyvä ystävä, jaksanut tukea, vaikka oma elämäsikään ei ole helppo. Olet ollut ajatuksissani mukanani joka päivä, tukenani ja minä tukea sinulle lähettäen. Olet helpottanut muuten niin raskasta matkaani. Kiitos sinulle mukavista kiireettömistä teehetkistä, maailman maistuvimmista leipomuksistasi, mustasta huumorista, jonka avulla jaksoin taas seuraavan hetken. Kiitos kaikesta. Rakastan sinua.

Kirjeet jäivät kuitenkin kirjottamatta. Jälleen kerran mieheni sai estettyä aikeeni. En muista, miten tuo ilta käänsi suuntansa kallion seinämästä kohti elämää. Jälkeenpäin olen pohtinut kallion seinämään ajamisen vaarallisuutta. Näkökulma lienee eroavan hieman terveen ihmisen näkökulmasta: Kalliota päin ajaminen voi parhaimmassa tapauksessa lopettaa kärsimykset äkkiä, lähes kivuitta. On kuitenkin mahdollista, että tapaturmasta selviää ja jää loppuelämäkseen neliraajahalvaantuneena sänkyyn. Se olisi pahinta. Aloin pohtia lisää keinoja. Lääkkeiden avulla saattaa vain rikkoa sisäelimensä, nukkua pari päivää omassa oksennuksessaan ja herätä vielä pahempaan oloon. Hirttämiseen sisuni ei ehkä riittäisi, asetta en käsiini saa. Rekkaa päin ajaminen olisi melko varma keino, mutta siinä saattaisin pilata kuskin elämän lisäksi myös hänen läheistensä elämän. Sitä en voisi kontolleni ottaa. Junan eteen hyppääminen olisi myös suhteellisen varma keino. Olisiko minusta kuitenkaan siihen? Hyppäämään torvella huutavan rautaluodin eteen juuri sillä hetkellä, kun se kohta viilettäisi kovaa vauhtia ohitseni valkoinen valo keulassa pimeyttä halkoen. En tiedä pystyisinkö siihenkään sitten kuitenkaan. Onko tämä heikkoutta vai kuitenkin osoitus pienestä toivosta elämää kohtaan?

Niin. Ehkä mieheni lisäksi tämä säästi minut tällä kertaa. En osannut valita oikeaa menetelmää, jolla henki lähtisi varmasti. Onko se sitten positiivinen asia, sitä en vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että nyt, 8.11.2018 olen vielä elossa ja toivon sydämestäni, ettei uutta vastaavaa tilannetta enää eteeni tulisi.

Taistelu jatkuu.

Olen elossa.

Dissosiaatiokohtauksen kourissa

Takaumat vyöryvät mieleeni kiihtyvällä tahdilla. Loukkaavat sanat, vihasta vääristyneet kasvot valmiina väkivaltaan, tuppoina irtoavat hiukset, rystysten lyönti pääkalloon. Verta valuva alapää, kun poikaystäväni tahtoi, minä en. Aikuisuudessa koettu hometalohelvetti, jossa kaikki omaisuutemme heitettiin kaatopaikalle turhana jätteenä. Vanhasta, purkukuntoisesta talostamme lähdimme alasti, vaatteet kaatopaikkakuormassa muovipusseihin sullottuina. Mieheni purki talon yksin muutaman talkoolaisen voimin sateisen syksyn aikana. Olin tuolloin ollut poskiontelon- ja keuhkoputkentulehduskierteessä pitkään ja sairastanut keuhkokuumeenkin. Olin joutunut jälleen osastolle.

Miksi minulle käy aina näin?

Takaumat vaihtuvat, kiertävät kehää. Ympäri ympäri ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvat ja katkelmat kiihtyvät eksponentiaalisella vauhdilla mieleni kurimuksessa, enkä saa niistä kiinni, saati saisi niitä katkeamaan. Ääneet huutaen korostavat huonouttani, heikkouttani. Painavat päätä yhä enemmän kumaraan, saavat kehon jännittymään lihas lihakselta.

Voi helvetti, dissosiaatiokohtaus on tulossa, enkä pysty vaikuttamaan siihen enää mitenkään.

Aikaisessa vaiheessa kohtauksen huomatessani pystyn nykyään suhteellisen usein katkaisemaan isomman dissosiaatiokohtauksen. Maadoitan itseni tähän hetkeen laskemalla ympäristön esineitä, etsimällä tietynvärisiä kohtia huoneesta, miettimällä, miltä ympärilläni olevat pinnat tuntuisivat, jos koskisin niihin. Takertumalla jonkin esineen tai esimerkiksi mandariinin siivun yksityiskohtiin kirurgisella tarkkuudella minuutti toisensa jälkeen. Lisäksi käytän apuna sovellettua rentoutuksen menetelmää, jota kävin harjoittelemassa psykoterapeuttiopiskelijan vastaanotolla puolisen vuotta. Sen avulla kykenen nykyään suhteellisen helposti rentouttamaan jännittynyttä kehoani rentoutussanan ja -mielikuvien avulla.

Nyt ahdistus on ajautunut siihen pisteeseen, ettei maadoittumiskeinoista ole enää mitään apua. Yritän tarttua menetelmään toisensa perään kuin hukkuva oljenkorteen – turhaan. Keho vääntyy epäluonnollisiin kulmiin, nivelet taipuvat yli, jokainen lihas jännittyy äärimmilleen. Jos en olisi kohtauksen vallassa, nyt sattuisi ja paljon. Kohtaus vie tässä vaiheessa vielä kivut pois, on vain ylitsepursuavaa ahdistusta ja epätoivoa. Ulkopuolinen maailma tuntuu asteittain yhä enenevissä määrin epätodelliselta: tiedän, että tuossa on minun käteni, mutta miksi se ei tunnu omalta? Mies tuossa vieressäni on minun rakkaani, mutta miksi hänenkin kasvonsa näyttävät vierailta? Tiedän olevani kotona, mutta en koe paikkaa kodiksi. Kaikki on epätodellista, ajatukset pyöreitä ja hidastuvia. Keho kramppaa aina vain kovemmin ja kovemmin, katse nauliintuu yhteen pisteeseen. Toivottavasti ehdin sulkea luomet ennen kiinnittymistä: auki olevat silmät alkavat kuivua ja kirvellä, kun räpäytysrefleksi ei kohta enää toimi kunnolla. Kunpa olisin saanut laitettua kehoni edes hieman parempaan asentoon ennen kohtausta, etten olisi tämän jälkeen niin kipeä.

Käperryn kehoni sisälle, oranssinruskean valon täyttämään kuoreen. Rintakehän kohdalla kierrän kehoni, mieleni kerään, turvaan ulkopuolelta. Kuulen, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta en voi reagoida siihen mitenkään. Hyperventiloin. Keho kaartuu yhä epäluonnollisimpiin asentoihin. Auki jääneestä suusta valuu kuolaa ja limaa posken kautta maahan. Hävettää. Ajatukset hidastuvat, päähän jää junnaamaan jokin laulunsäe repeatilla. Yleensä se on Vesalaa: ”Mä synnyin siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan... Minä synnyin siellä, missä...”.

Keho on mennyt suojatilaan, jähmettynyt kuin pelästynyt lisko. Minulla ei ole mitään kontrollia omaan kehooni. Tilanne on hyvin ristiriitainen: Mieleni tekee tämän minulle suojellakseen minua takaumien tuomilta kauhuilta. Katkaisee takaumavyöryn ja hidastaa ajatukset. Todellisuudessa olen alttiimpi ulkopuolisille vaaroille: minullehan voisi kuka tahansa tehdä mitä tahansa tuolloin, kun en saa yhteyttä omaan kehooni. En pystyisi laittamaan vastaan lainkaan. Silti en ole vielä valmis taistelemaan kohtausta vastaan, ulkomaailma takaumineen tuntuu liian pelottavalta.

Kehoni jäsenet taipuvat niin äärimmilleen, ettei ulkopuolinenkaan kykene niitä suoristamaan. Sormien nivelet taipuvat yli, pää on kummallisesti kallellaan, jalat kramppaavat irti maasta. Lopulta, puolentunnin, tunnin tai kolmen tunnin kuluttua keho veltostuu kuin taikaiskusta, jäsenet rojahtavat, pää notkahtaa hervottomana alas. En vieläkään tunne mitään, vaikka mieheni vieressä ollessaan taputtelee kehoani tuntoaistini ja mieleni tähän hetkeen palauttamiseksi. Tunnen paineen ihossa, mutta en mitään muuta. Muistan sairaalajaksolta, kuinka eräs mieshoitaja etukäteen lupaa kysymättä survaisi sormensa kylkiluideni väliin kesken kohtauksen. Kokeili, tunnenko kipua. En tuntenut.

Kohtauksen luovuttaessa otettaan kehostani kipu tavoittaa kipureseptorini. Kauan yliojennuksessa olleet nivelet ovat kuin tulessa, iho on kosketusarka. Huutaisin, jos pystyisin. Kipu sokaisee, pitää otteessaan, vaikka kohtaus on jo helpottamassa. Mikäli mieheni on tuolloin luonani, alkaa hän pikku hiljaa liikutella jalkojani, sormiani, käsivarsiani. Vähän kerrallaan niin, että kestän liikuttamisen aiheuttaman kivun. Reagoimaan en vielä mihinkään pysty, katse on edelleen nauliintunut.

Lopulta kohtaus alkaa luovuttaa kontrollia takaisin minulle. Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että keho vääntyy kramppiin yhä uudelleen ja uudelleen tarjoten vain pienen hengähdystauon kohtausten välillä. Viimein kohtaus hellittää, alan asteittain pystyä liikuttamaan ensin silmiä, sitten sormia ja varpeita. Isojen liikkeiden tekemiseen saati seisomiseen menee vielä aikaa.

En voi kuin odottaa kohtauksen päättymistä ja toivoa, etten tuolloin sattunut olemaan julkisella paikalla. Vaikka hävetä ei tarvitsisi, on tässäkin mukana häpeä – jälleen kerran. Sairauteni aiheuttamasta häpeästä kirjoitinkin jo aiemmin täällä. Ihmiset näkevät vain päälleen kuolaavan, kramppaavan ihmisraunion, ei mitään muuta sen takana. Ja sitä syvemmälle itse pakenen, oman kehoni sisään sykkyrälle. Siellä en tunne mitään, vaikka joku minulle pahaa tekisikin. 

Siellä olen turvassa muiden pahuudelta. Kuitenkin vain näennäisesti.