perjantai 15. helmikuuta 2019

Mielenterveyskuntoutuja



Lisää kuvateksti
Mielenterveyskuntoutuja. 

Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on. Se lyö leiman otsaan koko loppuelämäksi, arvottaa ihmisen yhteiskunnan silmissä toisen luokan kansalaiseksi. Mielenterveyskuntoutuja on yhteiskunnan silmissä psyykkisesti pahoin sairas, kyvytön normaaliin elämään yhteiskunnassa, syrjäytynyt, ehkä jopa laiska. Ottaisi itseään toisella kädellä niskasta kiinni ja toisella härkää sarvista. Lusmu. Yliherkkä. Ylireagoiva. Kyllähän jokaisella on elämässä vaikeuksia, miksi tuo ei nyt niitä kestänyt, vaikka minäkin olen kaikkea jo sietänyt?

Pari viikkoa sitten osallistuin ensimmäistä kertaa mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun toimintaan. Kyseessä on kerran viikossa avoin kuntosali talossa, jossa järjestetään erilaisia ryhmiä mielenterveyden ongelmista kärsiville ihmisille. Niiden avulla sairaslomalla olevan arkeen saadaan mielekästä tekemistä ja tulee syy lähteä pois kotoa. Siellä voi halutessaan nähdä ihmisiä, olla sosiaalinen, jos siihen kykenee tai vain osallistua tekemiseen. Tarjolla on kuntosalin lisäksi ainakin käsityöryhmä, tietokonesali, levyraati ja bändikerho. Itse tällä hetkellä koen, että viikottainen kuntosali on minulle riittävä, en kaipaa enempää.

Ensimmäinen käyntikerta kuntosalilla oli kuitenkin vaikea. Ihmettelin oloani, miksi on henkisesti näin paha olla, vaikka kyse on vain kuntosalista? Dissosiaatiokohtaukset yrittivät saada otteen minusta, laittaa jähmettymään kesken vatsalihasliikkeiden. Maadoittumisharjoituksilla ja läsnäolotaitojen avulla sain kuitenkin pidettyä kohtaukset aisoissa, mutta olo oli heikko. Treenin jälkeen lähdin kotiin ja ihmettelin, mistä on kyse. Tarpeeksi asiaa pohdittuani tajusin, että nyt olin sen vihdoin myöntänyt. Olen mielenterveyskuntoutuja, olen ollut jo pidemmän aikaa, jopa monta vuotta. Asia lävähti päin kasvoja voimakkaana, lähes kaataen. Mielenterveyskuntoutuja. Sana kuulosti pahalta, leimaavalta, ihmisarvon vievältä. Tietenkään en niin ajattele muista kaltaisistani, mutta jostakin syystä olen äärimmäisen vaativa itseäni kohtaan. Psykiatrini viimeksi tavatessamme sanoikin, että yksi iso ongelmani on perfektionismi itseäni kohtaan. En salli itselleni heikkouksia, luovuttamista, enkä oman osaamattomuuden näyttämistä. Miksi sallin sen muille, mutta en itselleni? Miksi muiden on ihan ok olla apua tarvitsevia, omat heikkoutensa näyttäviä inhimillisiä ihmisiä, mutta minulle se ei ole sallittua? Miksi en salli itseni olla kuntoutuja? Enhän minä ole tahtonut itselleni tätä sairautta, enkä ole siihen syypää itse millään tavalla. Minulla on oikeus hidastaa elämää kuntoutuaksi hengenvaarallisesta sairaudesta. Koska sitä se todella on. Olen kiitollinen ollessani tällä hetkellä hengissä. Viime syksynä asia ei ollut itsestäänselvyys, vaan elämäni oli hiuskarvan varassa.

Ehkä kaikki on lähtöisin lapsuudesta, jolloin en kokenut itseäni koskaan hyväksytyksi. Olen pitkään osin tiedostamattani ajatellut, että vanhempani eivät olisi halunneet minua enää lapsekseen sen jälkeen, kun heille selvisi millainen olen. Ajatus on ollut hyvin vahva, lamaannuttava. Olen huomannut nyt sen, etten ole elämässäni tehnyt haluamiani asioita, koska en ole uskonut pystyväni siihen. Luovutan helposti haasteen edessä, koska en usko, että minusta olisi siihen. Olen uskonut, etten kelpaa kellekään sellaisena kuin olen, että olen vain varalla siihen saakka, kunnes ihmiset löytävät ihmisen, jonka kanssa oikeasti haluavat olla. Parempi kuin ei mitään, mutta ei sen enempää. Näiden ajatusten perustalle on vaikea alkaa rakentaa omaa elämää. Perustukset eivät jaksa kannatella elämän painoa. Tällöin ihminen alkaa pelätä elämää. Ja kyllä, minä pelkään. Harva se päivä. Pelkään, että kaikki luhistuu. Että ihmiset huomaavat, kuinka heikko ja saamaton olen.

Tämän tiedostaminen oli itselleni aika iso juttu. Miksi minä muka olisin huonompi kuin joku muu? Olen kulkenut vaikeat vuodet, jopa vuosikymmenet läpi. Silti olen edelleen elossa. Olen opiskellut itselleni yliopistotasoisen ammatin ja kaiken tämän keskellä vielä toisen ammatin. Toisaalta, miksi minun pitäisi edes todistella tällä tavoin omaa kelpaavuuttani? Enkö ole tarpeeksi omana itsenäni, ilman saavuttamiani asioita? Tarpeeksi minuna, juuri tällaisena kuin olen? Sairauksineni kaikkineni, heikkouksineni, mutta myös vahvuuksineni. Niitäkin kuitenkin varmasti myös on. Avoimesti oma itseni, häpeämättä polkua, jonka olen tähän mennessä kulkenut. Häpeämättä verisiä polvia kaaduttuani kivikossa, piilottamatta kyyneliä ja kehoni lamaannuttavia kohtauksia.

Sillä minä olen minä, juuri tällaisena, juuri nyt. 

Se riittää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielenterveyskuntoutuja

Lisää kuvateksti Mielenterveyskuntoutuja.  Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on. Se lyö leiman otsaan...