torstai 11. lokakuuta 2018

Oma polkuni




Toinen sairauslomaviikko on nyt kulkenut jo yli puolen välin. Tarkistin Kelalta, minulla on vielä hieman alle sata sairauslomapäivää jäljellä. Sen jälkeen, tai jo hyvissä ajoissa ennen päivien loppumista, tulisi hakea kuntoutustukea, jos en tästä enää työhön kykene. Olen ammatiltani alakoulun luokanopettaja. Lukuisista yrityksistä huolimatta lähes kaikki työjaksot ovat päättyneet sairauslomaan. Hetken jaksan, mutta pian taas väsyn. En jaksa joka päiväistä taistelua lasten ja/tai vanhempien kanssa. En jaksa sitä tarvetta ylitsepursuavaan sosiaalisuuteen, jossa ei hiljaisemmille ole sijaa. Mieli ajautuu jonnekin todella syvälle ja pimeään, saa kehon jälleen kouristelemaan ja katseen nauliintumaan. Saa minut pohtimaan, ettei mistään tule enää mitään, tulevaisuus ei voi tuoda tullessaan enää mitään hyvää. Kaikki tuntuu kaaokselta, joka ei tule selviämään ja josta en tule selviämään. Mieleeni tunkeutuvat yhä uudelleen ja uudelleen ajatukset itsemurhasta. Kuinka helppoa olisikaan ajaa autolla päin lähellä olevan isomman tien kallionseinämää. Painaa kaasu pohjaan, ohjata auto ulos tieltä ja lopettaa kaikki tämä tuska märkänä hohtavaan jylhään seinään.

Kymmeniä ja kymmeniä kertoja olen tuota kallionseinämää ajatellut ja siitä ohi ajanut. Pohtinut, kuinka helppo ratkaisu se olisi, siihen loppuisi kaikki. Tai mistä minä tiedän, mitä kuoleman jälkeen seuraa, mutta uskon, että kaikki tämä tuska kuitenkin helpottaisi, jäisi märkänä läiskänä tuon kallion seinämään. Auto romuttamolle, akka hautaan. Siinä se.

En kuitenkaan kertaakaan ole painanut kaasua tuossa kohdassa tietä. Yhä uudelleen ja uudelleen olen saanut pyristeltyä itseni irti tuosta ajatuksesta. Joskus se siirtyy kauemmas tietoisuudestani, enkä välttämättä pohdi asiaa hetkeen. Nyt kuitenkin viime aikoina itsemurhan mahdollisuus on noussut jatkuvasti ajatuksiini. Tiedän, että se on väärin läheisilleni, koirilleni, kaikille. Silti samalla en voi olla ajattelematta sen tuomaa helpostusta myös heille, jotka lähelläni ovat ja yrittävät päivästä toiseen tukea minua jaksamaan jatkaa tätä matkaa. Olisiko se todella lopulta helpostus myös heille? Kotona sohvalla makaava, itkevä sekä toisinaan dissosioidessaan kramppaava ja päälleen kuolaava mytty ei varmastikaan ole kenenkään ideaalikuva puolisosta. Mielenterveysongelmia sairastavan ihmisen lähellä on raskasta olla. 

Sinnikkäästi yritän kuitenkin pitää kiinni ajatuksesta, että kuolemastani olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mitä koirilleni tapahtuisi? Lopetettaisiinko ne? Jos ei, kuka niistä huolehtisi, saisivatko ne tarpeeksi tekemistä ja ulkoilua? Tosin tällä hetkellä en minäkään mikään maailman paras koiranomistaja ole. Onneksi meillä on pihaa, jossa ne saavat juosta vapaana. Muuhun en välttämättä kykene. Hieman paremmassa kunnossa ollessani metsä on paikka, josta saan turvaa, toivoa ja lohtua. Olen löytänyt pienen ajomatkan päästä kotoani metsälammen, joka on syrjässä muilta lenkkeilijöiltä. Useamman kerran olen koirineni kävellyt tuolle lammelle, istahtanut kivelle, kuunnellut hiljaisuutta ja tuoksuttanut metsän rauhoittavaa tuoksua. Kunpa vielä saisin voimaa palata sinne, voimapaikalleni.

Huomaan kuitenkin jostakin pilkistävän pienen toivon. Saisinko kuitenkin kaikkien näiden vuosien jälkeen kiinni elämästä, löytäisin oman reittini, jonne jättäisin jälkeni ja tekisin oman polkuni?

"Mene sinne,
missä ei ole polkua,
ja jätä omat jälkesi."

Löysin tämän mietelauseen koristamaan päiväkirjani ensimmäistä kansilehteä. Minun pitää, ei, minä saan, minulla on oikeus etsiä suunta omalle elämälleni, omanlaiseni suunta. Ei kenenkään muun osoittama polku, ei kenenkään manipuloinnin keinoin vaatima reitti, vaan tie, jota aivan itse osaan ja haluan kulkea. Minun ei tarvitse seurata kenenkään muun tapaa elää, saan tehdä asiat juuri niin kuin itse haluan. Tähän minulla on ollut mahdollisuus vasta viimeiset pari vuotta. Toki olen ollut vielä niin heikko, niin rikki ja pieni, etten ole pystynyt tuota uutta suuntaa löytämään. Pikku hiljaa toivon kuitenkin tulevaisuuden selkiytyvän ja luovan toivoa elämälle. Että tulisi pitempiä jaksoja, ehkä jopa yhtenäinen kuukausi, jolloin lähikallio ei ulvo mielessäni luokseen. Että saisin vihdoin tuntea sitä onnea, mitä en ehkä koskaan aiemmin ole saanut kokea: tavallisen arjen ihanuutta, jopa tylsyyttä. Onnea siitä, että uskaltaisin elää omanlaistani elämää, enkä pelkäisi enää. Onnea siitä, että saan rakastaa ja olla rakastettu. Ehkä myös olla äiti jonakin päivänä.

Vuosia sitten eräs psykiatri uskoi minun pelkäävän elämää. Olin tuolloin hyvin nuori, hieman päälle 20-vuotias ja ensimmäistä kertaa osastohoidossa. Lääkäri oli varmasti oikeassa, mutta miksei olisi ollut? Olin juuri selvinnyt irti seitsemän vuoden parisuhteesta, jonka lopputuloksena minua ei ollut enää olemassakaan. Näytin ja kuulostin puheissani aivan mieheltä, joka oli elämääni ohjannut niin hirveän kauan. Minua ei ollut enää olemassa, olin aave, jonka hätää muut eivät nähneet. Vielä tuolloin en tiennyt mitään sairaudesta nimeltä dissosiaatiohäiriö, vaikka varmasti oireita minulla tuolloinkin jo oli. Oli vain se syvä tyhjyys ja kuolleet viherkasvit ikkunalaudoilla. Väsyneenä istuin sohvalla seinää tuijottaen, enkä kyennyt enää miettimään mitään. 

Nykyisen psykiatrini mukaan kaltaisillani väkivallan ja kaltoinkohtelun värittämän lapsuuden eläneillä ihmisillä on suuri vaara joutua väkivaltaiseen ihmissuhteeseen uudelleen myöhemmässä elämässään. 

Kyllä, elämää minä pelkäsin. Mitä muutakaan olisin voinut? Elämäni ensimmäiset tärkeät ihmissuhteeni olivat pettäneet luottamukseni, jota ei ikinä kunnolla päässyt edes kehittymään. 15-vuotiaana luulin löytäneeni rinnalleni ihmisen, joka päästäisi minut pois lapsuuden kodin kauhuista. Totuus selvisi minulle vasta 7 vuotta myöhemmin: tuo mies oli narsisti, joka imi minusta lähes kaiken elämän ulos kuin huomaamattani. Parisuhteeseen sisältyi niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalistakin väkivaltaa. Vanhempani näkivät miehen rystysillään tekemät näpäytyksen päähäni, kun olin sanonut jotakin hänen mielestään typerää. Äidilleni kerroin, että mies oli heittänyt minut päin eteisen lipastoa. "Sitä nyt joskus sattuu noin." oli äitini vastaus.

Muistan kuitenkin lapsuudestani hetken, jossa isäni seisoi vessan ovella, minä, veljeni ja äitini vessan ulkopuolella käytävällä. Isäni pitää äitiäni ranteesta kovasti kiinni. Äiti sanoo tiukasti, ettei häntä ole yksikään mies aiemmin lyönyt, eikä lyö nytkään. Muuta tuosta tilanteesta en muista, enkä muista, että isä olisi ollut äitiäni kohtaan koskaan väkivaltainen. Minä olin heidän molempien väkivallan kohde. Näin jälkeenpäin olen pohtinut, että miksi minut sai heittää päin lipastoa, miksi minua sai lyödä, mutta äitiä ei? Taasko minä olen se paha, joka ansaitseekin tuon kaiken väkivallan?

Äitini piti yhteyttä kyseiseen mieheen vielä ainakin vuoden eromme jälkeen. Oli kuulemma niin ressukka. Kaikesta siitä huolimatta, mitä mies oli minulle tehnyt ja mitä olin äidilleni kertonut. Vuoden jälkeen kerroin, kuinka usein vuosin jalkovälistäni verta, kun mies halusi, mutta minä en. Tämä kuulemma lopetti yhteydenpidon mieheen, mutta varma en voi vieläkään olla.

Elämässäni oli tapahtunut jakso, jonka aikana minulle oli taas vahvasti kerrottu, kuinka oikein on kohdella minua väkivaltaisesti, alistaa pienimpään rakoon, lyödä arvottomaksi. Se tapahtui jälleen äitini kautta sekä tämän miehen, jonka tarkoitus oli pelastaa minut kaikelta siltä julmuudelta.

Olin vain unohtanut sen, ettei kukaan voi toista todellisuudessa pelastaa. Tukea voi, auttaa voi, mutta lopullinen päätös lähtee ihmisestä itsestään. Omaa pelastumista ei saa laittaa muiden varaan, ei ikinä, sillä ikinä et voi tietää, millä tarkoituksella "pelastaja" on liikkeellä. 

Tällä hetkellä en vain aivan tiedä, millä keinoin saan itseni takaisin pinnalle. Kaikki tuntuu turhalta pyristelyltä kohti väistämätöntä. Näen usein samaa painajaista, jossa vajoan hyvin syvään veteen, aivan pohjaan saakka. Saan itseni nostettua jollakin keinoin ylös vain vajotakseni alas uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Tuo uni, painajainen, kuvastaa hyvin elämääni: teen kaikkeni päästäkseni ylös, takaisin kiinni elämään, työhön, onneen. Sitten joku, jokin tai pahana mieleen tullut takauma vetävät minut takaisin pohjaan ja kaikki alkaa alusta. Kuinka moneen ylös pyristelyyn voimani enää riittävät, ennen kuin on annettava periksi? 

En halua olla enää väkivallan ja kaltoinkohtelun uhri, vaan pikemminkin väkivallasta selviytynyt, voimakas, rohkea. 

En halua enää pelätä elämää.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielenterveyskuntoutuja

Lisää kuvateksti Mielenterveyskuntoutuja.  Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on. Se lyö leiman otsaan...