perjantai 15. helmikuuta 2019

Mielenterveyskuntoutuja



Lisää kuvateksti
Mielenterveyskuntoutuja. 

Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on. Se lyö leiman otsaan koko loppuelämäksi, arvottaa ihmisen yhteiskunnan silmissä toisen luokan kansalaiseksi. Mielenterveyskuntoutuja on yhteiskunnan silmissä psyykkisesti pahoin sairas, kyvytön normaaliin elämään yhteiskunnassa, syrjäytynyt, ehkä jopa laiska. Ottaisi itseään toisella kädellä niskasta kiinni ja toisella härkää sarvista. Lusmu. Yliherkkä. Ylireagoiva. Kyllähän jokaisella on elämässä vaikeuksia, miksi tuo ei nyt niitä kestänyt, vaikka minäkin olen kaikkea jo sietänyt?

Pari viikkoa sitten osallistuin ensimmäistä kertaa mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun toimintaan. Kyseessä on kerran viikossa avoin kuntosali talossa, jossa järjestetään erilaisia ryhmiä mielenterveyden ongelmista kärsiville ihmisille. Niiden avulla sairaslomalla olevan arkeen saadaan mielekästä tekemistä ja tulee syy lähteä pois kotoa. Siellä voi halutessaan nähdä ihmisiä, olla sosiaalinen, jos siihen kykenee tai vain osallistua tekemiseen. Tarjolla on kuntosalin lisäksi ainakin käsityöryhmä, tietokonesali, levyraati ja bändikerho. Itse tällä hetkellä koen, että viikottainen kuntosali on minulle riittävä, en kaipaa enempää.

Ensimmäinen käyntikerta kuntosalilla oli kuitenkin vaikea. Ihmettelin oloani, miksi on henkisesti näin paha olla, vaikka kyse on vain kuntosalista? Dissosiaatiokohtaukset yrittivät saada otteen minusta, laittaa jähmettymään kesken vatsalihasliikkeiden. Maadoittumisharjoituksilla ja läsnäolotaitojen avulla sain kuitenkin pidettyä kohtaukset aisoissa, mutta olo oli heikko. Treenin jälkeen lähdin kotiin ja ihmettelin, mistä on kyse. Tarpeeksi asiaa pohdittuani tajusin, että nyt olin sen vihdoin myöntänyt. Olen mielenterveyskuntoutuja, olen ollut jo pidemmän aikaa, jopa monta vuotta. Asia lävähti päin kasvoja voimakkaana, lähes kaataen. Mielenterveyskuntoutuja. Sana kuulosti pahalta, leimaavalta, ihmisarvon vievältä. Tietenkään en niin ajattele muista kaltaisistani, mutta jostakin syystä olen äärimmäisen vaativa itseäni kohtaan. Psykiatrini viimeksi tavatessamme sanoikin, että yksi iso ongelmani on perfektionismi itseäni kohtaan. En salli itselleni heikkouksia, luovuttamista, enkä oman osaamattomuuden näyttämistä. Miksi sallin sen muille, mutta en itselleni? Miksi muiden on ihan ok olla apua tarvitsevia, omat heikkoutensa näyttäviä inhimillisiä ihmisiä, mutta minulle se ei ole sallittua? Miksi en salli itseni olla kuntoutuja? Enhän minä ole tahtonut itselleni tätä sairautta, enkä ole siihen syypää itse millään tavalla. Minulla on oikeus hidastaa elämää kuntoutuaksi hengenvaarallisesta sairaudesta. Koska sitä se todella on. Olen kiitollinen ollessani tällä hetkellä hengissä. Viime syksynä asia ei ollut itsestäänselvyys, vaan elämäni oli hiuskarvan varassa.

Ehkä kaikki on lähtöisin lapsuudesta, jolloin en kokenut itseäni koskaan hyväksytyksi. Olen pitkään osin tiedostamattani ajatellut, että vanhempani eivät olisi halunneet minua enää lapsekseen sen jälkeen, kun heille selvisi millainen olen. Ajatus on ollut hyvin vahva, lamaannuttava. Olen huomannut nyt sen, etten ole elämässäni tehnyt haluamiani asioita, koska en ole uskonut pystyväni siihen. Luovutan helposti haasteen edessä, koska en usko, että minusta olisi siihen. Olen uskonut, etten kelpaa kellekään sellaisena kuin olen, että olen vain varalla siihen saakka, kunnes ihmiset löytävät ihmisen, jonka kanssa oikeasti haluavat olla. Parempi kuin ei mitään, mutta ei sen enempää. Näiden ajatusten perustalle on vaikea alkaa rakentaa omaa elämää. Perustukset eivät jaksa kannatella elämän painoa. Tällöin ihminen alkaa pelätä elämää. Ja kyllä, minä pelkään. Harva se päivä. Pelkään, että kaikki luhistuu. Että ihmiset huomaavat, kuinka heikko ja saamaton olen.

Tämän tiedostaminen oli itselleni aika iso juttu. Miksi minä muka olisin huonompi kuin joku muu? Olen kulkenut vaikeat vuodet, jopa vuosikymmenet läpi. Silti olen edelleen elossa. Olen opiskellut itselleni yliopistotasoisen ammatin ja kaiken tämän keskellä vielä toisen ammatin. Toisaalta, miksi minun pitäisi edes todistella tällä tavoin omaa kelpaavuuttani? Enkö ole tarpeeksi omana itsenäni, ilman saavuttamiani asioita? Tarpeeksi minuna, juuri tällaisena kuin olen? Sairauksineni kaikkineni, heikkouksineni, mutta myös vahvuuksineni. Niitäkin kuitenkin varmasti myös on. Avoimesti oma itseni, häpeämättä polkua, jonka olen tähän mennessä kulkenut. Häpeämättä verisiä polvia kaaduttuani kivikossa, piilottamatta kyyneliä ja kehoni lamaannuttavia kohtauksia.

Sillä minä olen minä, juuri tällaisena, juuri nyt. 

Se riittää.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Varomerkkien tunnistamisesta ja tulevaisuudesta. Ajasta suljetun osaston jälkeen.


Siitä onkin hetki, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Pääsin sairaalasta joulukuun alussa, jossa toipuminen pahimmasta suosta alkoi suhteellisen hyvin. Kävin sairaalasta lähdön jälkeen päiväosastolla kolmisen viikkoa juttelemassa. Tsekattiin, ettei olo lähde enää huonommaksi, kun itse sitä en oikein meinaa tunnistaa ajoissa. Se itseasiassa pelottaakin minua aika paljon: en tunnista sitä hetkeä, kun vointi lähtee huononemaan ja mieli yrittää kaataa ojaan. Varomerkkejä olisi tärkeä alkaa tunnistamaan ajoissa. Tiedän, että tulen kireämmäksi, ärtyisemmäksi, itkuherkäksi, enkä jaksa enää tehdä edes niitä aiemmin mukavilta tuntuvia asioita. Kaikki ärsyttää ja dissosiaatiokohtauksia tulee useammin. Kuulemma yritän peitellä kireyttäni mieheltäni, mutta näkeehän hän sen läpi. Hän tuntee minut jo niin hyvin. On kummallista, miten totaalisesti sitä voi sokeutua omalle voinnilleen. Miten varomerkkejä ei huomaa? Ne kun tunnistaisi ajoissa, olisi pahin syvänne itsemurhayrityksineen ehkä mahdollista välttää.

Varomerkkien tunnistaminen on tämän hetken yksi suurimmista pohdinnan aiheistani. Niiden avulla saatan pystyä jatkossa välttämään sairaalaan joutumisen. Ehkä jopa vähentämään sairauspoissaoloja, jos nyt ikinä töihin vielä kykenen. Tosin, en enää kammoa sairaalaan joutumistakaan. Tällä kertaa kokemus siitä oli hyvä. Toista se oli edellisellä kerralla, kun en itse suostunut hoitoon, vaan minut otettiin pakolla sisään sairaalaan. Siitä jäi jonkinlainen trauma sisälleni, ehkä siksi, että olen elänyt seitsemän vuotta narsistisen miehen kanssa. Minua ei ollut enää olemassa tuon suhteen lopussa, vaan kaikki oli miehen sanelemaa. Onneksi minulla oli voimia lähteä tuosta suhteesta, pelastaa itseni viime hetkellä. Sairaalaan väkisin laittaminen toi vahvat takaumat tuosta suhteesta ja tämän takia aiheutti valtavaa paniikkia ja pakokauhua. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen: menin sairaalaan päiväpolin ehdottamana, mutta vapaaehtoisesti. Tajusin, etten selviä enää yksin, en edes mieheni tuella.

Varomerkkien pohtimisen lisäksi elämäni on murrosvaiheessa. En palaa enää luokanopettajan työhön, josta syksyllä jouduin sairauslomalle jäämään. Olen yrittänyt selvitä kyseisessä ammatissa useita kertoja, mutta valitettavasti se on liian raskasta minulle. Työn sosiaalisuus, oppilasryhmien vaativuus, oppilaiden vanhempien kiukuttelu, kova meteli ja jatkuvasti kasvava turhan työn määrä väsyttää. Minusta ei ole enää opettajaksi, niin pahalta kuin se tuntuukin tähän kirjoittaa ja ”ääneen” myöntää. Mikä minä sitten olen, jos en opettaja?

Pienestä saakka olen haaveillut tulevani isona opettajaksi. Leikin kotona koululeikkejä yksin ja pikkuveljeni kanssa. Minulla oli mielikuvitusluokka useamman vuoden, joille opetin milloin mitäkin, pidin kokeita ja suunnittelin opetusta. Identiteettini on vahvasti kietoutunut opettajuuden ympärille. Niin. Mitä minä olen, kuka minä olen, jos en opettaja? Tähän en vielä osaa täysin vastata ja huomaankin sen aiheuttavan kovaa ahdistusta. Haluaisin niin paljon kyetä jo töihin, saada palkkaa, olla osa yhteiskuntaa. Nyt olen vain kuntoutustuella, työkyvyttömänä eläkkeellä. Haluan pystyä vielä töihin, mutta mikä on minun paikkani tässä yhteiskunnassa? Kuka minä olen?

Pelottaa aivan älyttömästi, etten osaa vastata tuohon kysymykseen ikinä. Pelkään, että elämä lipuu ohi sillä aikaa, kun yritän selvitä traumoista ja pahasta olosta. Yritän selvitä tappamatta itseäni vain huomatakseni elämän lipuneen ohi ja kohta kuolevani vanhuuteen. Haluaisin elää, saada oman lapsen, tehdä työtä, jota jaksan tehdä uupumatta totaalisesti. Elää sitä monien mielestä niin tylsää arkea. Selvitä dissosiaatiohäiriön kanssa.

Dissosiaatiokohtauksia minulle tulee nykyään vähemmän, isoja kohtauksia ei tule edes joka viikko. Kuitenkin huomaan dissoilevani lievemmin edelleen oikeastaan joka päivä. Sitä ei todennäköisesti muut edes huomaa, mutta minä tunnistan sen. Vieraiden ihmisten kanssa keskusteleminen laukaisee tällä hetkellä herkimmin dissokohtauksen. Ehkä se johtuu siitä, että olen tällä hetkellä erakoitumassa aika kovaa vauhtia. En jaksa ihmiskontakteja varsinkaan vieraampien ihmisten kanssa. Vieraiden ihmisten kanssa keskustellessani huomaan ympäristön muuttuvan hetkellisesti vieraaksi, vieraan puheen tulevan jostakin kaukaa, enkä pysty kunnolla keskittymään kuuntelemiseen. Kehossa tuntuu kummalliselta. Ahdistus tuntuu erityisesti käsissä, jotka kovin usein tuntuvat vierailta. Näen kynän kädessä ja käden kirjoittavan tekstiä, mutta käsi ei tunnu omalta. Toki tiedän sen olevan minun käteni, mutta silti tunne vieraudesta on kovin voimakas. Onneksi nämä lievät kohtaukset eivät haittaa elämää muuten kuin olemalla inhottavia. Ne eivät kuitenkaan invalidisoi minua niin kuin isommat kramppikohtaukset, jos niitä tulee jatkuvasti.

Elämä on kuitenkin menossa nyt eteenpäin hiljaa, omalla painollaan. Välillä mielen valtaa ahdistus tulevasta, siitä, ettei sillä ole tarjota minulle mitään hyvää. Yhden psykiatrini sanoin minä kuulemma pelkään elämää. Niin se varmasti onkin. Mutta onko ihme? Elämä on tuonut minulle paljon pahaa, paljon vaikeita kokemuksia jo ihan lapsuudesta lähtien. Onko ihme, että pelkään?

torstai 29. marraskuuta 2018

Osasto 5, suljettu osasto


Kaksi viikkoa sitten elämäni mureni, jälleen kerran. Tai oli se osoittanut halkeamisen merkkejä jo pitkään, mutta en halunnut myöntää sitä. En halunnut nähdä varoituskylttejä tiellä, joka oli suistamassa minua ojaan. Avaimet kädessä eteisessä, anellen mieheltäni lupaa päättää edes yhdestä asiasta: omasta kuolemastani, sen tapahtumahetkestä ja tavasta. Onnekseni mieheni jaksoi estää aikeeni – jälleen kerran.

Kaksi viikkoa sitten olin ollut useamman päivän psykiatrisen päiväpolin asiakkaana laihoin tuloksin. Aluksi koin saavani keskusteluista apua, mutta lopulta vointi kääntyi päivä päivältä huonommaksi. En jaksanut tehdä mitään. En lenkittää tai treenata koiriani, vaikka se oli ollut pitkään minua pinnalla kannatteleva asia. Kaikki ahdisti, eikä tulevaisuudella näyttänyt olevan minulle mitään positiivista tarjottavaa. Perjantaina 16.11.2018 päiväpolin hoitaja antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: joko lähtisin vapaaehtoisena psykiatriselle osastolle jo samana päivänä tai katsottaisiin viikonlopun yli päiväpolin kannattelemana ja maanantaina pohdittaisiin uudelleen osastolle lähtöä. He eivät voisi auttaa minua enempää, päiväpolin keinot olivat loppuun käytetyt.

Päädyin itkuisen pohdinnan jälkeen lähtemään osastolle vapaaehtoisesti. Tällä kertaa omasta tahdosta, viime kerralla kaksi vuotta sitten kyse oli tahdosta riippumattomasta hoidosta, pakkohoidosta. Nyt sain vielä itse valita. Olin pitkään sinnitellyt, suorittanut parantumista, koska pelkäsin osastolle joutumista. Se hävetti ja hoidon kalleus hirvitti taloudellisesti. Ei minulla olisi varaa siihen, monen sadan euron laskuun viikkojen hoidosta. Tajusin kuitenkin, ettei tilanteessani ollut juuri vaihtoehtoja. Osastolle oli lähdettävä, jotta tästä suosta selviäisi joskus ylös. Parantumisen suorittaminen oli vain pahentanut oloani, kaivanut ojaa syvemmäksi. Vaikea sitä oli myöntää itselleen, että oli päästänyt voinnin taas niin huonoksi, ja että ylipäänsä oli jälleen tilanteessa, jossa osasto oli ainut oikea osoite. Taas osastolla. Suljetulla osastolla. Mielisairaana. Ovi lukossa, vaikkakin tällä kertaa minulla on ollut lupa vapaaseen liikkumiseen osaston ulkopuolella. Mutta silti kyseessä on suljettu osasto.

Eräässä Facebookin ryhmässä muistan yhden jäsenen kyselleen kokemuksia osastohoidosta. Elokuvamaailmassa osastot ovat täynnä mitä kirjavampia henkilöhahmoja, jotka käytännössä hyppivät pitkin seiniä kaiket päivät ja yöt ja ovat kaikkea muuta kuin realiteeteissa eläviä ihmisiä. Todellisuus suljetulla osastolla on aika erilainen: suurin osa potilaista on tullut osastolle masennuksen tai manian takia. Käytävät ovat päivisin hiljaisia, joku saattaa katsella päivähuoneessa televisiota, toinen rakentaa palapeliä huoneen nurkassa. Yksi tutkii netistä ohjeita Rubikin kuution ratkaisemiseksi. Osa nukkuu pois pahaa oloaan. Maniasta kärsivä tekee lihaskuntoliikkeitä milloin missäkin helpottaakseen oloaan. Välillä jostakin huoneesta kuuluu toivonsa menettäneen lohdutonta itkua sekä hoitajan sanoja, joka yrittää parhaansa mukaan saada ihmisen nousemaan synkistä mielikuvistaan. Välillä kuitenkin käytävillä helisee jonkun jo pitemmälle toipumisessaan päässeen nauru. Kaikkea toivoa ei ole menetetty.

Päiväohjelma rakentuu ruokailujen ja lääkkeiden jaon mukaan. Aamuherätys on klo 7.30, jolloin saa myös aamulääkkeet. Aamupala klo 8.00, lounas klo 10.50. Päivälääkkeet ja välipala klo 13.30, päivällinen klo 15.45. Iltalääkkeet klo 19.00, iltapala klo 19.40. Viimeisenä yölääkkeet klo 22.00, jolloin myös hiljaisuus alkaa. Joinakin päivinä on ohjattua toimintaa, esim. ulkoilu- tai käsityöryhmä. Lääkärin tapaa kerran tai kaksi viikossa, omahoitajan kanssa pääsee juttelemaan päivittäin. Päivät lipuvat samanlaisena jatkumona päivästä ja viikosta toiseen. Osa osaston potilaista vaihtuu, osa pysyy hoidossa pitempään.

Sellaista täällä on, suljetulla osastolla. Pääasiassa rauhallista, tylsääkin. Oman voinnin kohenemisen huomaa itseasiassa tylsyyden lisääntymisestä: enää kaikki aika ei mene selviytymiseen hetki hetkeltä hengissä, vaan ehkä voisi jaksaa jo tehdäkin jotakin. Elää edes pikkuriikkisen, eikä vain seurata vierestä elämän tapahtumista.

Hoitajat kannustavat ulkoilemaan voimavarojen mukaan joko yksin, vierailulle tulleen ystävän tai hoitajan kanssa. Läheiselle lammelle voi mennä hengittämään raikasta pakkasilmaa. Mieheni kanssa heiteltiin juuri jäätyneelle lammen jäälle kiviä ja kuunneltiin jään ritinää. Käveltiin lammen ympäri käsi kädessä. Ison kiven vastaan tullessa kädet eivät irronneet toisistaan, vaan ne nostettiin ylös. Hän on jaksanut jälleen vierailla luonani lähes päivittäin, jaksanut tukea nyt, kun maailmani jälleen painui kasaan mustaksi pieneksi mytyksi. En päästä kädestäsi irti koskaan.

Tällaisella hetkellä pienistä asioista tulee maailman isoimpia. Niitä joiden takia jaksaa yrittää ja taistella vastaan. Kokeilla hoitajan ohjeistamaa radikaalia hyväksymistä ja puolihymyä, joiden avulla omasta elämästä saattaa saada paremmin kiinni. Radikaalista hyväksymisestä ja puolihymystä onkin muuten syytä tehdä aivan oma postauksensa tänne blogiin. Minulle uusia ahdistuksen hallintakeinoja, mutta vaikuttavat edes jokseenkin tehokkailta.

Lopuksi vielä kiitos Facebookin vertaistukiryhmille. Niistä löytyi henkilöitä, jotka jaksoivat minua tukea yksityisviestein silloin, kun vointini oli kaikkein huonoimmillaan. Kiitos ystävälleni, sille ainoalle, joka näitä asioita ymmärtää ja kuka jaksaa oman pahan olon keskeltäkin minua tukea. Suuri kiitos teille, jotka jaksoitte auttaa, vaikkei oma vointinnekaan välttämättä ollut parhain mahdollinen. Vertaistuessa on voimaa: se saattaa joskus säästää jopa ihmishengen.

torstai 8. marraskuuta 2018

Elämäni viimeinen päivä?




Yksi vuoden 2018 lokakuun viimeisimmistä illoista meinasi olla elämäni päätösilta. Kärsimysnäytelmän loppu, esiripun laskun aika. Seisoin eteisessämme auton avaimet kädessä. Kohta lähtisin ajamaan pienellä autollani, painaisin ennen kallionseinämää kaasun pohjaan ja lopettaisin elämäni sinä märkänä ja pimeänä iltana. Saisin silloin päättää itse edes siitä, milloin ja miten kuolen. Mihinkään muuhun minulla ei tunnu olevan valtaa elämässäni. Elämä liukuu ohitseni samalla, kun muut elävät elämäänsä edeten tavoitteesta toiseen. Parisuhde, naimisiin meno, hyvä työpaikka, omakotitalo, liuta lapsia. Elämänilo. Minä liu'un harmaassa, tunkkaisen märässä massassa, jossa lopulta päivät ja viikot sulautuvat yhteen. Mitä elämää se sellainen on? Jatkuvaa tuskaa, ahdistusta, dissosiaatiota, pahaa oloa. En jaksa tehdä mitään, kaikesta on hävinnyt mielekkyys ja toivo paremmasta. Miksi elämäni suunta muuttuisi nyt, kun päälle 30 vuotta olen mennyt onnettomuudesta toiseen? Tasaisemmalla hetkellä en enää osaa nauttia rauhallisemmasta menosta, vaan kauhulla odotan seuraavan koettelemuksen saapumista ja kovuutta. Kuinka paljon silloin taas sattuu? Selviänkö minä enää siitä, jaksanko taas aloittaa kapuamisen ylös aivan alusta? Monet ympärillä hokevat, että tottakai selviän. Olenhan selvinnyt tähänkin saakka, aina noussut tavalla tai toisella jatkamaan elämää. Ehkä enemmän rikki kuin aiemmin, mutta jatkamaan kuitenkin. Jossakin kohtaa tulee kuitenkin raja vastaan, jonka yli ei enää jaksa kävellä. Silloin sitä jää rajalle makaamaan, vieraantuneena omasta kehostaan ja toivomaan, ettei matka enää jatkuisi. Ei haluaisi kuolla, mutta ei jaksaisi enää elääkään.

Tuona lokakuun iltana olin päättänyt, että nyt saa kaikki riittää. Minua oli haukuttu mieheni tyttären äidin toimesta koko viikonloppu – syyttä. Oma äitini oli ottanut yllättäen yhteyttä ja yrittänyt jälleen lahjomalla saada välimme kuntoon. Sinällään pieniä asioita, mutta kun se viimeinen niitti iskee, sen ei tarvitse olla iso saadakseen aikaan järkyttävän laajaa tuhoa.

Mieheni esti lähtöaikeeni, vaikka kuinka huusin ja anelin. Halusin päättää edes tästä asiasta elämässäni, edes tästä. En jaksanut enää jatkaa. Pahoja asioita tapahtuu kerta toisensa perään, elämä muuttuu kerta kerralta suppeammaksi, toivottomammaksi. Miten kauan ihminen sellaista kestää? Kuinka kauan on realistista edes odottaa kestävänsä? Tuleeko jossakin vaiheessa vastaan raja, jolloin on lupa, jopa rohkeutta, luovuttaa?

Olin varma, että elämäni päättyy kyseisenä sateisena iltana. Tämä olisi elämäni viimeinen päivä, kohta ei tarvitsisi enää jaksaa. Kohta kukaan ei enää hokisi mantran lailla ”Koita jaksaa” ja ” Kyllä sä taas selviät”. Ei, aina ei jaksa ja ei, aina ei selviä. Joskus on suurinta rohkeutta luovuttaa. En nähnyt tulevaisuudessani mitään, mikä olisi auttanut jatkamaan, jota kohden olisin voinut suunnistaa. Haaveet omasta lapsesta murentuvat pala palalta: ikää alkaa karttua jo liikaa, eikä tietoa parantumisesta ole saatavilla. Tämä sairaus seuraa minua loppuun saakka. Elämä on ollut sarja epäonnistumisia, kaikesta hyvästä on seurannut jotain pahaakin. En ollut ennen tätä päivää kokenut niin syvää toivottomuutta, kuin silloin koin. Mustempaa ja synkempää kuin ennalta voisi kuvitellakaan.

Muistan pohtineeni, että pitäisikö minun kirjoittaa jäähyväiskirjeitä. Kenelle minä niitä kirjoittaisin? Lähipiiri on tahtomattani ja tahdostani supistunut pieneksi. Omiin vanhempiini en ole pitänyt kunnolla yhteyttä yli kahteen vuoteen. Tänä aikana olen isäni tavannut kerran, viestitellyt hänen kanssaan harvakseltaan, mutta äitiini yhteydenpito on ollut katki totaalisesti yli vuoden. Mitä minä heille kirjoittaisin? Kiitos, kun satutitte minun elämäni väärille urille? Kiitos äiti neuvoista, jotka pyörsit, mikäli ne ohjasivat elämääni huonompaan suuntaan. Väitit, ettet ikinä ollut niin neuvonutkaan. Kiitos, ettette välittäneet minusta omana itsenäni, vaan minun piti jatkuvasti yrittää esittää olevani parempi kuin olinkaan. Kiitos vuosia jatkuneesta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, johon lapsi on aina teoillaan syytön.

Miehelleni haluaisin sanoa, ettei mikään tästä ollut hänen vikansa. Hän on tehnyt kaikkensa ja enemmänkin. Haluaisin kiittää niistä ihanista hetkistä, jolloin hän on saanut minut tuntemaan itseni rakastetuksi ja jolloin olen itse saanut kokea rakkautta häntä kohtaan. Kaikesta huolimatta hän antoi minulle kyvyn ja mahdollisuuden rakastaa. Taidon, jota en uskonut ikinä osaavani tehdä. Kiitos yhteisistä matkoistamme, kodin tarjoamisesta ja elämästä maalla, metsälenkeistä, autoharrastuksesta. Ymmärryksestä. Rakkaudesta. Erityisesti rakkaudesta, jota en aiemmin yhtä ehdoitta ole osakseni saanut. Hän ei olisi voinut tehdä enää mitään toisin. Toivoisin, ettei hän jäisi itkemään perääni pitkään, vain hetken, ja jatkaisi sitten elämäänsä uuteen suuntaan. Muistaisi minua aina välillä, toisi haudalleni kynttilän ja ehkä joskus ruusunkin, mutta muistaisi myös jatkaa omaa elämäänsä. Näkisi tyttärensä kasvun aikuiseksi, saisi ehkä lisää lapsia jonkun toisen kanssa, joka olisi rakastamisen arvoinen ja joka todella rakastaisi myös miestäni. En lähtisi viereltäsi koskaan pois, seuraisin varjona elämäsi kulkua ja voisit olla varma, että palaisin aaveena kummittelemaan, mikäli et elämääsi jatkaisi tai jos uusi kumppanisi ei olisi sinun arvoisesi. Haluan sinun muistavan, että ilman sinua minulla ei olisi ollut mitään. Rakastan sinua.

Veljelleni olisi kovin vähän sanottavaa. Valitettavasti välimme ovat viilenneet vuosien saatossa. Ehkä olen ollut hänelle liian sairas ja raskas siskoksi. Rakastan kuitenkin tuota pikkuveljeäni, vaikkei hän ehkä samoin tuntisi minua kohtaan. Muistan monet leikit lapsuudesta, kesälomareissut salaa mukaan otettuine pehmolelukasoineen. Muistan jouluaattoyön syömiset – jouluyönähän saa syödä! Valokuvausretken mestarikuvaa tikasta metsästäen. Rakastan sinua.

Vaikeinta olisi kirjoittaa sille ainoalle ystävälleni, jolle saatoin näistä asioista kursailemattoman avoimesti puhua. Olet ollut hyvä ystävä, jaksanut tukea, vaikka oma elämäsikään ei ole helppo. Olet ollut ajatuksissani mukanani joka päivä, tukenani ja minä tukea sinulle lähettäen. Olet helpottanut muuten niin raskasta matkaani. Kiitos sinulle mukavista kiireettömistä teehetkistä, maailman maistuvimmista leipomuksistasi, mustasta huumorista, jonka avulla jaksoin taas seuraavan hetken. Kiitos kaikesta. Rakastan sinua.

Kirjeet jäivät kuitenkin kirjottamatta. Jälleen kerran mieheni sai estettyä aikeeni. En muista, miten tuo ilta käänsi suuntansa kallion seinämästä kohti elämää. Jälkeenpäin olen pohtinut kallion seinämään ajamisen vaarallisuutta. Näkökulma lienee eroavan hieman terveen ihmisen näkökulmasta: Kalliota päin ajaminen voi parhaimmassa tapauksessa lopettaa kärsimykset äkkiä, lähes kivuitta. On kuitenkin mahdollista, että tapaturmasta selviää ja jää loppuelämäkseen neliraajahalvaantuneena sänkyyn. Se olisi pahinta. Aloin pohtia lisää keinoja. Lääkkeiden avulla saattaa vain rikkoa sisäelimensä, nukkua pari päivää omassa oksennuksessaan ja herätä vielä pahempaan oloon. Hirttämiseen sisuni ei ehkä riittäisi, asetta en käsiini saa. Rekkaa päin ajaminen olisi melko varma keino, mutta siinä saattaisin pilata kuskin elämän lisäksi myös hänen läheistensä elämän. Sitä en voisi kontolleni ottaa. Junan eteen hyppääminen olisi myös suhteellisen varma keino. Olisiko minusta kuitenkaan siihen? Hyppäämään torvella huutavan rautaluodin eteen juuri sillä hetkellä, kun se kohta viilettäisi kovaa vauhtia ohitseni valkoinen valo keulassa pimeyttä halkoen. En tiedä pystyisinkö siihenkään sitten kuitenkaan. Onko tämä heikkoutta vai kuitenkin osoitus pienestä toivosta elämää kohtaan?

Niin. Ehkä mieheni lisäksi tämä säästi minut tällä kertaa. En osannut valita oikeaa menetelmää, jolla henki lähtisi varmasti. Onko se sitten positiivinen asia, sitä en vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että nyt, 8.11.2018 olen vielä elossa ja toivon sydämestäni, ettei uutta vastaavaa tilannetta enää eteeni tulisi.

Taistelu jatkuu.

Olen elossa.


perjantai 2. marraskuuta 2018

Dissosiaatiokohtauksen kourissa


Takaumat vyöryvät mieleeni kiihtyvällä tahdilla. Loukkaavat sanat, vihasta vääristyneet kasvot valmiina väkivaltaan, tuppoina irtoavat hiukset, rystysten lyönti pääkalloon. Verta valuva alapää, kun poikaystäväni tahtoi, minä en. Aikuisuudessa koettu hometalohelvetti, jossa kaikki omaisuutemme heitettiin kaatopaikalle turhana jätteenä. Vanhasta, purkukuntoisesta talostamme lähdimme alasti, vaatteet kaatopaikkakuormassa muovipusseihin sullottuina. Mieheni purki talon yksin muutaman talkoolaisen voimin sateisen syksyn aikana. Olin tuolloin ollut poskiontelon- ja keuhkoputkentulehduskierteessä pitkään ja sairastanut keuhkokuumeenkin. Olin joutunut jälleen osastolle.

Miksi minulle käy aina näin?

Takaumat vaihtuvat, kiertävät kehää. Ympäri ympäri ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvat ja katkelmat kiihtyvät eksponentiaalisella vauhdilla mieleni kurimuksessa, enkä saa niistä kiinni, saati saisi niitä katkeamaan. Ääneet huutaen korostavat huonouttani, heikkouttani. Painavat päätä yhä enemmän kumaraan, saavat kehon jännittymään lihas lihakselta.

Voi helvetti, dissosiaatiokohtaus on tulossa, enkä pysty vaikuttamaan siihen enää mitenkään.

Aikaisessa vaiheessa kohtauksen huomatessani pystyn nykyään suhteellisen usein katkaisemaan isomman dissosiaatiokohtauksen. Maadoitan itseni tähän hetkeen laskemalla ympäristön esineitä, etsimällä tietynvärisiä kohtia huoneesta, miettimällä, miltä ympärilläni olevat pinnat tuntuisivat, jos koskisin niihin. Takertumalla jonkin esineen tai esimerkiksi mandariinin siivun yksityiskohtiin kirurgisella tarkkuudella minuutti toisensa jälkeen. Lisäksi käytän apuna sovellettua rentoutuksen menetelmää, jota kävin harjoittelemassa psykoterapeuttiopiskelijan vastaanotolla puolisen vuotta. Sen avulla kykenen nykyään suhteellisen helposti rentouttamaan jännittynyttä kehoani rentoutussanan ja -mielikuvien avulla.

Nyt ahdistus on ajautunut siihen pisteeseen, ettei maadoittumiskeinoista ole enää mitään apua. Yritän tarttua menetelmään toisensa perään kuin hukkuva oljenkorteen – turhaan. Keho vääntyy epäluonnollisiin kulmiin, nivelet taipuvat yli, jokainen lihas jännittyy äärimmilleen. Jos en olisi kohtauksen vallassa, nyt sattuisi ja paljon. Kohtaus vie tässä vaiheessa vielä kivut pois, on vain ylitsepursuavaa ahdistusta ja epätoivoa. Ulkopuolinen maailma tuntuu asteittain yhä enenevissä määrin epätodelliselta: tiedän, että tuossa on minun käteni, mutta miksi se ei tunnu omalta? Mies tuossa vieressäni on minun rakkaani, mutta miksi hänenkin kasvonsa näyttävät vierailta? Tiedän olevani kotona, mutta en koe paikkaa kodiksi. Kaikki on epätodellista, ajatukset pyöreitä ja hidastuvia. Keho kramppaa aina vain kovemmin ja kovemmin, katse nauliintuu yhteen pisteeseen. Toivottavasti ehdin sulkea luomet ennen kiinnittymistä: auki olevat silmät alkavat kuivua ja kirvellä, kun räpäytysrefleksi ei kohta enää toimi kunnolla. Kunpa olisin saanut laitettua kehoni edes hieman parempaan asentoon ennen kohtausta, etten olisi tämän jälkeen niin kipeä.

Käperryn kehoni sisälle, oranssinruskean valon täyttämään kuoreen. Rintakehän kohdalla kierrän kehoni, mieleni kerään, turvaan ulkopuolelta. Kuulen, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta en voi reagoida siihen mitenkään. Hyperventiloin. Keho kaartuu yhä epäluonnollisimpiin asentoihin. Auki jääneestä suusta valuu kuolaa ja limaa posken kautta maahan. Hävettää. Ajatukset hidastuvat, päähän jää junnaamaan jokin laulunsäe repeatilla. Yleensä se on Vesalaa: ”Mä synnyin siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan... Minä synnyin siellä, missä...”.

Keho on mennyt suojatilaan, jähmettynyt kuin pelästynyt lisko. Minulla ei ole mitään kontrollia omaan kehooni. Tilanne on hyvin ristiriitainen: Mieleni tekee tämän minulle suojellakseen minua takaumien tuomilta kauhuilta. Katkaisee takaumavyöryn ja hidastaa ajatukset. Todellisuudessa olen alttiimpi ulkopuolisille vaaroille: minullehan voisi kuka tahansa tehdä mitä tahansa tuolloin, kun en saa yhteyttä omaan kehooni. En pystyisi laittamaan vastaan lainkaan. Silti en ole vielä valmis taistelemaan kohtausta vastaan, ulkomaailma takaumineen tuntuu liian pelottavalta.

Kehoni jäsenet taipuvat niin äärimmilleen, ettei ulkopuolinenkaan kykene niitä suoristamaan. Sormien nivelet taipuvat yli, pää on kummallisesti kallellaan, jalat kramppaavat irti maasta. Lopulta, puolentunnin, tunnin tai kolmen tunnin kuluttua keho veltostuu kuin taikaiskusta, jäsenet rojahtavat, pää notkahtaa hervottomana alas. En vieläkään tunne mitään, vaikka mieheni vieressä ollessaan taputtelee kehoani tuntoaistini ja mieleni tähän hetkeen palauttamiseksi. Tunnen paineen ihossa, mutta en mitään muuta. Muistan sairaalajaksolta, kuinka eräs mieshoitaja etukäteen lupaa kysymättä survaisi sormensa kylkiluideni väliin kesken kohtauksen. Kokeili, tunnenko kipua. En tuntenut.

Kohtauksen luovuttaessa otettaan kehostani kipu tavoittaa kipureseptorini. Kauan yliojennuksessa olleet nivelet ovat kuin tulessa, iho on kosketusarka. Huutaisin, jos pystyisin. Kipu sokaisee, pitää otteessaan, vaikka kohtaus on jo helpottamassa. Mikäli mieheni on tuolloin luonani, alkaa hän pikku hiljaa liikutella jalkojani, sormiani, käsivarsiani. Vähän kerrallaan niin, että kestän liikuttamisen aiheuttaman kivun. Reagoimaan en vielä mihinkään pysty, katse on edelleen nauliintunut.

Lopulta kohtaus alkaa luovuttaa kontrollia takaisin minulle. Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että keho vääntyy kramppiin yhä uudelleen ja uudelleen tarjoten vain pienen hengähdystauon kohtausten välillä. Viimein kohtaus hellittää, alan asteittain pystyä liikuttamaan ensin silmiä, sitten sormia ja varpeita. Isojen liikkeiden tekemiseen saati seisomiseen menee vielä aikaa.

En voi kuin odottaa kohtauksen päättymistä ja toivoa, etten tuolloin sattunut olemaan julkisella paikalla. Vaikka hävetä ei tarvitsisi, on tässäkin mukana häpeä – jälleen kerran. Sairauteni aiheuttamasta häpeästä kirjoitinkin jo aiemmin täällä. Ihmiset näkevät vain päälleen kuolaavan, kramppaavan ihmisraunion, ei mitään muuta sen takana. Ja sitä syvemmälle itse pakenen, oman kehoni sisään sykkyrälle. Siellä en tunne mitään, vaikka joku minulle pahaa tekisikin. 

Siellä olen turvassa muiden pahuudelta. Kuitenkin vain näennäisesti.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Häpeän tragedia


Kun kävelee kadulla pää painuksissa pohtien, tietääkö vastaantullut kulkija salaisuuteni, katsoi kuitenkin niin pitkään. Kun ahdistaa käydä kaupassa – mitä jos vastaan tulee tuttuja tai puolituttuja, jotka ovat asiasta kuulleet? Kuinka monelle asiastani on juoruttu? Näkyykö sairaus kasvoistani, kohonneesta ylipainosta, huonoksi menneestä ihosta, turvonneista silmistä, hihan alta pilkistävästä verille raavitusta kädestä? Kun miettii, voiko häpeältään palata sairaslomalta enää töihin, vai pitääkö vaihtaa koko työpaikkaa.

Häpeä. Häpeä omasta heikkoudesta. Se helvetin häpeä, joka vaikuttaa tällä hetkellä kaikkeen ajatteluun ja olemiseen. Miksi en pääse siitä irti?

Kun oma sairaus hävettää niin paljon, ettei kehtaa katsoa enää ketään silmiin. Miksi minä olen näin heikko, hauras, elämästä sairastuva? Miksi muut kestävät, mutta minä en? Ahdistuksen lisäksi yksi isoimpia tunteitani tällä hetkellä on syvä häpeä. Häpeä omasta tilanteesta. Siitä, etten jaksanutkaan, taaskaan, vaikka kuinka yritin. Olen yrittänyt useamman kerran palata töihin, mutta jaksot päättyvät aina itsetuhoisiin ajatuksiin, pahaan oloon, dissosiaatiokohtauksiin, jatkuvaan itkemiseen. Työpäivän jaksan sinnitellä, mutta vapaa-aika kuluu itkiessä tai itseä satuttaessa. Jos tekisin itselleni jotakin, aiheuttaisin jonkin onnettomuuden, jonka verukkeella voisin jäädä sairauslomalle? Se tuntuisi paljon hyväksyttävämmältä kuin mielen vuoksi sairaslomalle jääminen. Murtunut jalka ymmärretään, sillehän ei voinut mitään. Onnettomuuksia tapahtuu, mutta mieli ei saisi sairastua.

Häpeän vuoksi olen miettinyt, voinko ikinä palata nykyiseen työhöni, olenko menettänyt kasvoni työmaallani. Tosin, enpä minä siellä töissä enää pärjäisikään. En pysty työhön, johon opiskelin kuusi vuotta. En pysty päivittäin kohtaamaan ihmisiä, jotka lähinnä kyseenalaistavat ammatillisen taitoni. En kestä aistiyliherkkyyksineni jatkuvaa hälinää ja huutoa, lasten kiukuttelua, pahoja hajuja, anafylaksian pelkoa joka päivä ruokailutilanteissa. Lapset kun eivät osaa varoa. En jaksa vanhempia, jotka kuvittelevat minun tekevän kaikkeni, jotta kohtelisin heidän lastaan huonosti ja opettaakseni mahdollisimman tehottomasti. En kykene hallitsemaan kasvavia odotuksia, taakaksi saakka kasautuvaa paperisotaa, arviointeja. Minusta ei ole enää siihen.

Tämä viimeisin sairaslomani alkoi liian myöhään. Kamppailin sitä vastaan, vaikka läheiseni psykiatria myöten ehdottivat lomalle jäämistä. Lähdin vastaanottohuoneesta jälleen sairauslomasta kieltäytyneenä. En päässyt odotusaulaa pidemmälle, kun aloin jälleen itkeä. Psykiatrini sattui kävelemään aulan poikki ja sanoi minulle jotakin. En enää muista mitä. Sain lopulta raahattua itseni autoon, jossa mieheni minua jo odottikin. Aloin itkeä hervottomasti, täysin eläimellistä itkua. En jaksanut enää, en pystynyt enää kamppailemaan vastaan. Jos nyt en pysähdy, tapan itseni. Siinä tilanteessa se tuntui melkein paremmalta vaihtoehdolta kuin myöntää, että joudun jälleen jäämään sairauslomalle mieleni vuoksi. Taas tässä kävi näin. Jälleen luhistuin, petin muiden odotukset. Laitoin autosta viestin psykiatrilleni, joka ei onneksi ollut vielä ehtinyt lähteä töistä. Hän kirjoitti minulle sairasloman siitä päivästä lähtien. Ensin kaksi viikkoa ja sitten katsottaisiin jatkoa.

Nyt olen ollut sairauslomalla neljä viikkoa, enkä tiedä, palaanko samaan ammattiin enää ikinä takaisin.

Sairausloma on mielestäni kuitenkin tällaisessa tilanteessa täysin väärä sana. Ei tämä todellakaan mitään lomailua ole. Olisiko esim. sairauskeskeytys parempi? Loma-sana väheksyy tilannetta, jota jo muutenkin väheksytään. Mielenterveysongelmia ei vieläkään pidetä oikeina sairauksina. Monet ajattelevat meidän olevan laiskoja tai huomionhakuisia ihmisiä. Vastaani tulikin Tuomas Enbusken kolumni mielen sairauksista otsikolla ”Mielen sairaudet ovat oikeita sairauksia”. Ehkä myös näistä sairauksista aletaan vihdoin puhua ilman vähättelevää sävyä ja ilman oletusta huomionhakuisuudesta. Cheekin ja Touko Aallon kertominen julkisesti omasta mielen sairaudestaan oli mielestäni oikein hyvä asia. Ehkä me sairastuneet voimme pikku hiljaa karistaa edes osan häpeästä omilta hartioiltamme ja vaatia kohtelemaan meitä kuten muitakin fyysiseen sairauteen sairastuneita kohdellaan.

Kolumnin voit lukea täältä.

Mitä mieltä te rakkaat lukijani olette tästä aiheesta?

torstai 11. lokakuuta 2018

Oma polkuni




Toinen sairauslomaviikko on nyt kulkenut jo yli puolen välin. Tarkistin Kelalta, minulla on vielä hieman alle sata sairauslomapäivää jäljellä. Sen jälkeen, tai jo hyvissä ajoissa ennen päivien loppumista, tulisi hakea kuntoutustukea, jos en tästä enää työhön kykene. Olen ammatiltani alakoulun luokanopettaja. Lukuisista yrityksistä huolimatta lähes kaikki työjaksot ovat päättyneet sairauslomaan. Hetken jaksan, mutta pian taas väsyn. En jaksa joka päiväistä taistelua lasten ja/tai vanhempien kanssa. En jaksa sitä tarvetta ylitsepursuavaan sosiaalisuuteen, jossa ei hiljaisemmille ole sijaa. Mieli ajautuu jonnekin todella syvälle ja pimeään, saa kehon jälleen kouristelemaan ja katseen nauliintumaan. Saa minut pohtimaan, ettei mistään tule enää mitään, tulevaisuus ei voi tuoda tullessaan enää mitään hyvää. Kaikki tuntuu kaaokselta, joka ei tule selviämään ja josta en tule selviämään. Mieleeni tunkeutuvat yhä uudelleen ja uudelleen ajatukset itsemurhasta. Kuinka helppoa olisikaan ajaa autolla päin lähellä olevan isomman tien kallionseinämää. Painaa kaasu pohjaan, ohjata auto ulos tieltä ja lopettaa kaikki tämä tuska märkänä hohtavaan jylhään seinään.

Kymmeniä ja kymmeniä kertoja olen tuota kallionseinämää ajatellut ja siitä ohi ajanut. Pohtinut, kuinka helppo ratkaisu se olisi, siihen loppuisi kaikki. Tai mistä minä tiedän, mitä kuoleman jälkeen seuraa, mutta uskon, että kaikki tämä tuska kuitenkin helpottaisi, jäisi märkänä läiskänä tuon kallion seinämään. Auto romuttamolle, akka hautaan. Siinä se.

En kuitenkaan kertaakaan ole painanut kaasua tuossa kohdassa tietä. Yhä uudelleen ja uudelleen olen saanut pyristeltyä itseni irti tuosta ajatuksesta. Joskus se siirtyy kauemmas tietoisuudestani, enkä välttämättä pohdi asiaa hetkeen. Nyt kuitenkin viime aikoina itsemurhan mahdollisuus on noussut jatkuvasti ajatuksiini. Tiedän, että se on väärin läheisilleni, koirilleni, kaikille. Silti samalla en voi olla ajattelematta sen tuomaa helpostusta myös heille, jotka lähelläni ovat ja yrittävät päivästä toiseen tukea minua jaksamaan jatkaa tätä matkaa. Olisiko se todella lopulta helpostus myös heille? Kotona sohvalla makaava, itkevä sekä toisinaan dissosioidessaan kramppaava ja päälleen kuolaava mytty ei varmastikaan ole kenenkään ideaalikuva puolisosta. Mielenterveysongelmia sairastavan ihmisen lähellä on raskasta olla. 

Sinnikkäästi yritän kuitenkin pitää kiinni ajatuksesta, että kuolemastani olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mitä koirilleni tapahtuisi? Lopetettaisiinko ne? Jos ei, kuka niistä huolehtisi, saisivatko ne tarpeeksi tekemistä ja ulkoilua? Tosin tällä hetkellä en minäkään mikään maailman paras koiranomistaja ole. Onneksi meillä on pihaa, jossa ne saavat juosta vapaana. Muuhun en välttämättä kykene. Hieman paremmassa kunnossa ollessani metsä on paikka, josta saan turvaa, toivoa ja lohtua. Olen löytänyt pienen ajomatkan päästä kotoani metsälammen, joka on syrjässä muilta lenkkeilijöiltä. Useamman kerran olen koirineni kävellyt tuolle lammelle, istahtanut kivelle, kuunnellut hiljaisuutta ja tuoksuttanut metsän rauhoittavaa tuoksua. Kunpa vielä saisin voimaa palata sinne, voimapaikalleni.

Huomaan kuitenkin jostakin pilkistävän pienen toivon. Saisinko kuitenkin kaikkien näiden vuosien jälkeen kiinni elämästä, löytäisin oman reittini, jonne jättäisin jälkeni ja tekisin oman polkuni?

"Mene sinne,
missä ei ole polkua,
ja jätä omat jälkesi."

Löysin tämän mietelauseen koristamaan päiväkirjani ensimmäistä kansilehteä. Minun pitää, ei, minä saan, minulla on oikeus etsiä suunta omalle elämälleni, omanlaiseni suunta. Ei kenenkään muun osoittama polku, ei kenenkään manipuloinnin keinoin vaatima reitti, vaan tie, jota aivan itse osaan ja haluan kulkea. Minun ei tarvitse seurata kenenkään muun tapaa elää, saan tehdä asiat juuri niin kuin itse haluan. Tähän minulla on ollut mahdollisuus vasta viimeiset pari vuotta. Toki olen ollut vielä niin heikko, niin rikki ja pieni, etten ole pystynyt tuota uutta suuntaa löytämään. Pikku hiljaa toivon kuitenkin tulevaisuuden selkiytyvän ja luovan toivoa elämälle. Että tulisi pitempiä jaksoja, ehkä jopa yhtenäinen kuukausi, jolloin lähikallio ei ulvo mielessäni luokseen. Että saisin vihdoin tuntea sitä onnea, mitä en ehkä koskaan aiemmin ole saanut kokea: tavallisen arjen ihanuutta, jopa tylsyyttä. Onnea siitä, että uskaltaisin elää omanlaistani elämää, enkä pelkäisi enää. Onnea siitä, että saan rakastaa ja olla rakastettu. Ehkä myös olla äiti jonakin päivänä.

Vuosia sitten eräs psykiatri uskoi minun pelkäävän elämää. Olin tuolloin hyvin nuori, hieman päälle 20-vuotias ja ensimmäistä kertaa osastohoidossa. Lääkäri oli varmasti oikeassa, mutta miksei olisi ollut? Olin juuri selvinnyt irti seitsemän vuoden parisuhteesta, jonka lopputuloksena minua ei ollut enää olemassakaan. Näytin ja kuulostin puheissani aivan mieheltä, joka oli elämääni ohjannut niin hirveän kauan. Minua ei ollut enää olemassa, olin aave, jonka hätää muut eivät nähneet. Vielä tuolloin en tiennyt mitään sairaudesta nimeltä dissosiaatiohäiriö, vaikka varmasti oireita minulla tuolloinkin jo oli. Oli vain se syvä tyhjyys ja kuolleet viherkasvit ikkunalaudoilla. Väsyneenä istuin sohvalla seinää tuijottaen, enkä kyennyt enää miettimään mitään. 

Nykyisen psykiatrini mukaan kaltaisillani väkivallan ja kaltoinkohtelun värittämän lapsuuden eläneillä ihmisillä on suuri vaara joutua väkivaltaiseen ihmissuhteeseen uudelleen myöhemmässä elämässään. 

Kyllä, elämää minä pelkäsin. Mitä muutakaan olisin voinut? Elämäni ensimmäiset tärkeät ihmissuhteeni olivat pettäneet luottamukseni, jota ei ikinä kunnolla päässyt edes kehittymään. 15-vuotiaana luulin löytäneeni rinnalleni ihmisen, joka päästäisi minut pois lapsuuden kodin kauhuista. Totuus selvisi minulle vasta 7 vuotta myöhemmin: tuo mies oli narsisti, joka imi minusta lähes kaiken elämän ulos kuin huomaamattani. Parisuhteeseen sisältyi niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalistakin väkivaltaa. Vanhempani näkivät miehen rystysillään tekemät näpäytyksen päähäni, kun olin sanonut jotakin hänen mielestään typerää. Äidilleni kerroin, että mies oli heittänyt minut päin eteisen lipastoa. "Sitä nyt joskus sattuu noin." oli äitini vastaus.

Muistan kuitenkin lapsuudestani hetken, jossa isäni seisoi vessan ovella, minä, veljeni ja äitini vessan ulkopuolella käytävällä. Isäni pitää äitiäni ranteesta kovasti kiinni. Äiti sanoo tiukasti, ettei häntä ole yksikään mies aiemmin lyönyt, eikä lyö nytkään. Muuta tuosta tilanteesta en muista, enkä muista, että isä olisi ollut äitiäni kohtaan koskaan väkivaltainen. Minä olin heidän molempien väkivallan kohde. Näin jälkeenpäin olen pohtinut, että miksi minut sai heittää päin lipastoa, miksi minua sai lyödä, mutta äitiä ei? Taasko minä olen se paha, joka ansaitseekin tuon kaiken väkivallan?

Äitini piti yhteyttä kyseiseen mieheen vielä ainakin vuoden eromme jälkeen. Oli kuulemma niin ressukka. Kaikesta siitä huolimatta, mitä mies oli minulle tehnyt ja mitä olin äidilleni kertonut. Vuoden jälkeen kerroin, kuinka usein vuosin jalkovälistäni verta, kun mies halusi, mutta minä en. Tämä kuulemma lopetti yhteydenpidon mieheen, mutta varma en voi vieläkään olla.

Elämässäni oli tapahtunut jakso, jonka aikana minulle oli taas vahvasti kerrottu, kuinka oikein on kohdella minua väkivaltaisesti, alistaa pienimpään rakoon, lyödä arvottomaksi. Se tapahtui jälleen äitini kautta sekä tämän miehen, jonka tarkoitus oli pelastaa minut kaikelta siltä julmuudelta.

Olin vain unohtanut sen, ettei kukaan voi toista todellisuudessa pelastaa. Tukea voi, auttaa voi, mutta lopullinen päätös lähtee ihmisestä itsestään. Omaa pelastumista ei saa laittaa muiden varaan, ei ikinä, sillä ikinä et voi tietää, millä tarkoituksella "pelastaja" on liikkeellä. 

Tällä hetkellä en vain aivan tiedä, millä keinoin saan itseni takaisin pinnalle. Kaikki tuntuu turhalta pyristelyltä kohti väistämätöntä. Näen usein samaa painajaista, jossa vajoan hyvin syvään veteen, aivan pohjaan saakka. Saan itseni nostettua jollakin keinoin ylös vain vajotakseni alas uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Tuo uni, painajainen, kuvastaa hyvin elämääni: teen kaikkeni päästäkseni ylös, takaisin kiinni elämään, työhön, onneen. Sitten joku, jokin tai pahana mieleen tullut takauma vetävät minut takaisin pohjaan ja kaikki alkaa alusta. Kuinka moneen ylös pyristelyyn voimani enää riittävät, ennen kuin on annettava periksi? 

En halua olla enää väkivallan ja kaltoinkohtelun uhri, vaan pikemminkin väkivallasta selviytynyt, voimakas, rohkea. 

En halua enää pelätä elämää.








Mielenterveyskuntoutuja

Lisää kuvateksti Mielenterveyskuntoutuja.  Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on. Se lyö leiman otsaan...