Siitä onkin hetki, kun
olen viimeksi kirjoittanut tänne. Pääsin sairaalasta joulukuun
alussa, jossa toipuminen pahimmasta suosta alkoi suhteellisen hyvin.
Kävin sairaalasta lähdön jälkeen päiväosastolla kolmisen
viikkoa juttelemassa. Tsekattiin, ettei olo lähde enää
huonommaksi, kun itse sitä en oikein meinaa tunnistaa ajoissa. Se
itseasiassa pelottaakin minua aika paljon: en tunnista sitä hetkeä,
kun vointi lähtee huononemaan ja mieli yrittää kaataa ojaan.
Varomerkkejä olisi tärkeä alkaa tunnistamaan ajoissa. Tiedän,
että tulen kireämmäksi, ärtyisemmäksi, itkuherkäksi, enkä
jaksa enää tehdä edes niitä aiemmin mukavilta tuntuvia asioita.
Kaikki ärsyttää ja dissosiaatiokohtauksia tulee useammin. Kuulemma
yritän peitellä kireyttäni mieheltäni, mutta näkeehän hän sen
läpi. Hän tuntee minut jo niin hyvin. On kummallista, miten
totaalisesti sitä voi sokeutua omalle voinnilleen. Miten
varomerkkejä ei huomaa? Ne kun tunnistaisi ajoissa, olisi pahin
syvänne itsemurhayrityksineen ehkä mahdollista välttää.
Varomerkkien
tunnistaminen on tämän hetken yksi suurimmista pohdinnan
aiheistani. Niiden avulla saatan pystyä jatkossa välttämään
sairaalaan joutumisen. Ehkä jopa vähentämään sairauspoissaoloja,
jos nyt ikinä töihin vielä kykenen. Tosin, en enää kammoa
sairaalaan joutumistakaan. Tällä kertaa kokemus siitä oli hyvä.
Toista se oli edellisellä kerralla, kun en itse suostunut hoitoon,
vaan minut otettiin pakolla sisään sairaalaan. Siitä jäi
jonkinlainen trauma sisälleni, ehkä siksi, että olen elänyt
seitsemän vuotta narsistisen miehen kanssa. Minua ei ollut enää
olemassa tuon suhteen lopussa, vaan kaikki oli miehen sanelemaa.
Onneksi minulla oli voimia lähteä tuosta suhteesta, pelastaa itseni
viime hetkellä. Sairaalaan väkisin laittaminen toi vahvat takaumat
tuosta suhteesta ja tämän takia aiheutti valtavaa paniikkia ja
pakokauhua. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen: menin sairaalaan
päiväpolin ehdottamana, mutta vapaaehtoisesti. Tajusin, etten
selviä enää yksin, en edes mieheni tuella.
Varomerkkien pohtimisen
lisäksi elämäni on murrosvaiheessa. En palaa enää
luokanopettajan työhön, josta syksyllä jouduin sairauslomalle
jäämään. Olen yrittänyt selvitä kyseisessä ammatissa useita
kertoja, mutta valitettavasti se on liian raskasta minulle. Työn
sosiaalisuus, oppilasryhmien vaativuus, oppilaiden vanhempien
kiukuttelu, kova meteli ja jatkuvasti kasvava turhan työn määrä
väsyttää. Minusta ei ole enää opettajaksi, niin pahalta kuin se
tuntuukin tähän kirjoittaa ja ”ääneen” myöntää. Mikä minä
sitten olen, jos en opettaja?
Pienestä saakka olen
haaveillut tulevani isona opettajaksi. Leikin kotona koululeikkejä
yksin ja pikkuveljeni kanssa. Minulla oli mielikuvitusluokka useamman
vuoden, joille opetin milloin mitäkin, pidin kokeita ja suunnittelin
opetusta. Identiteettini on vahvasti kietoutunut opettajuuden
ympärille. Niin. Mitä minä olen, kuka minä olen, jos en opettaja?
Tähän en vielä osaa täysin vastata ja huomaankin sen aiheuttavan
kovaa ahdistusta. Haluaisin niin paljon kyetä jo töihin, saada
palkkaa, olla osa yhteiskuntaa. Nyt olen vain kuntoutustuella,
työkyvyttömänä eläkkeellä. Haluan pystyä vielä töihin, mutta
mikä on minun paikkani tässä yhteiskunnassa? Kuka minä olen?
Pelottaa aivan
älyttömästi, etten osaa vastata tuohon kysymykseen ikinä.
Pelkään, että elämä lipuu ohi sillä aikaa, kun yritän selvitä
traumoista ja pahasta olosta. Yritän selvitä tappamatta itseäni
vain huomatakseni elämän lipuneen ohi ja kohta kuolevani
vanhuuteen. Haluaisin elää, saada oman lapsen, tehdä työtä, jota
jaksan tehdä uupumatta totaalisesti. Elää sitä monien mielestä
niin tylsää arkea. Selvitä dissosiaatiohäiriön kanssa.
Dissosiaatiokohtauksia
minulle tulee nykyään vähemmän, isoja kohtauksia ei tule edes
joka viikko. Kuitenkin huomaan dissoilevani lievemmin edelleen
oikeastaan joka päivä. Sitä ei todennäköisesti muut edes huomaa,
mutta minä tunnistan sen. Vieraiden ihmisten kanssa keskusteleminen
laukaisee tällä hetkellä herkimmin dissokohtauksen. Ehkä se
johtuu siitä, että olen tällä hetkellä erakoitumassa aika kovaa
vauhtia. En jaksa ihmiskontakteja varsinkaan vieraampien ihmisten
kanssa. Vieraiden ihmisten kanssa keskustellessani huomaan ympäristön
muuttuvan hetkellisesti vieraaksi, vieraan puheen tulevan jostakin
kaukaa, enkä pysty kunnolla keskittymään kuuntelemiseen. Kehossa
tuntuu kummalliselta. Ahdistus tuntuu erityisesti käsissä, jotka
kovin usein tuntuvat vierailta. Näen kynän kädessä ja käden
kirjoittavan tekstiä, mutta käsi ei tunnu omalta. Toki tiedän sen
olevan minun käteni, mutta silti tunne vieraudesta on kovin
voimakas. Onneksi nämä lievät kohtaukset eivät haittaa elämää
muuten kuin olemalla inhottavia. Ne eivät kuitenkaan invalidisoi
minua niin kuin isommat kramppikohtaukset, jos niitä tulee
jatkuvasti.
Elämä on kuitenkin
menossa nyt eteenpäin hiljaa, omalla painollaan. Välillä mielen
valtaa ahdistus tulevasta, siitä, ettei sillä ole tarjota minulle
mitään hyvää. Yhden psykiatrini sanoin minä kuulemma pelkään
elämää. Niin se varmasti onkin. Mutta onko ihme? Elämä on tuonut
minulle paljon pahaa, paljon vaikeita kokemuksia jo ihan lapsuudesta
lähtien. Onko ihme, että pelkään?