lauantai 27. lokakuuta 2018

Häpeän tragedia


Kun kävelee kadulla pää painuksissa pohtien, tietääkö vastaantullut kulkija salaisuuteni, katsoi kuitenkin niin pitkään. Kun ahdistaa käydä kaupassa – mitä jos vastaan tulee tuttuja tai puolituttuja, jotka ovat asiasta kuulleet? Kuinka monelle asiastani on juoruttu? Näkyykö sairaus kasvoistani, kohonneesta ylipainosta, huonoksi menneestä ihosta, turvonneista silmistä, hihan alta pilkistävästä verille raavitusta kädestä? Kun miettii, voiko häpeältään palata sairaslomalta enää töihin, vai pitääkö vaihtaa koko työpaikkaa.

Häpeä. Häpeä omasta heikkoudesta. Se helvetin häpeä, joka vaikuttaa tällä hetkellä kaikkeen ajatteluun ja olemiseen. Miksi en pääse siitä irti?

Kun oma sairaus hävettää niin paljon, ettei kehtaa katsoa enää ketään silmiin. Miksi minä olen näin heikko, hauras, elämästä sairastuva? Miksi muut kestävät, mutta minä en? Ahdistuksen lisäksi yksi isoimpia tunteitani tällä hetkellä on syvä häpeä. Häpeä omasta tilanteesta. Siitä, etten jaksanutkaan, taaskaan, vaikka kuinka yritin. Olen yrittänyt useamman kerran palata töihin, mutta jaksot päättyvät aina itsetuhoisiin ajatuksiin, pahaan oloon, dissosiaatiokohtauksiin, jatkuvaan itkemiseen. Työpäivän jaksan sinnitellä, mutta vapaa-aika kuluu itkiessä tai itseä satuttaessa. Jos tekisin itselleni jotakin, aiheuttaisin jonkin onnettomuuden, jonka verukkeella voisin jäädä sairauslomalle? Se tuntuisi paljon hyväksyttävämmältä kuin mielen vuoksi sairaslomalle jääminen. Murtunut jalka ymmärretään, sillehän ei voinut mitään. Onnettomuuksia tapahtuu, mutta mieli ei saisi sairastua.

Häpeän vuoksi olen miettinyt, voinko ikinä palata nykyiseen työhöni, olenko menettänyt kasvoni työmaallani. Tosin, enpä minä siellä töissä enää pärjäisikään. En pysty työhön, johon opiskelin kuusi vuotta. En pysty päivittäin kohtaamaan ihmisiä, jotka lähinnä kyseenalaistavat ammatillisen taitoni. En kestä aistiyliherkkyyksineni jatkuvaa hälinää ja huutoa, lasten kiukuttelua, pahoja hajuja, anafylaksian pelkoa joka päivä ruokailutilanteissa. Lapset kun eivät osaa varoa. En jaksa vanhempia, jotka kuvittelevat minun tekevän kaikkeni, jotta kohtelisin heidän lastaan huonosti ja opettaakseni mahdollisimman tehottomasti. En kykene hallitsemaan kasvavia odotuksia, taakaksi saakka kasautuvaa paperisotaa, arviointeja. Minusta ei ole enää siihen.

Tämä viimeisin sairaslomani alkoi liian myöhään. Kamppailin sitä vastaan, vaikka läheiseni psykiatria myöten ehdottivat lomalle jäämistä. Lähdin vastaanottohuoneesta jälleen sairauslomasta kieltäytyneenä. En päässyt odotusaulaa pidemmälle, kun aloin jälleen itkeä. Psykiatrini sattui kävelemään aulan poikki ja sanoi minulle jotakin. En enää muista mitä. Sain lopulta raahattua itseni autoon, jossa mieheni minua jo odottikin. Aloin itkeä hervottomasti, täysin eläimellistä itkua. En jaksanut enää, en pystynyt enää kamppailemaan vastaan. Jos nyt en pysähdy, tapan itseni. Siinä tilanteessa se tuntui melkein paremmalta vaihtoehdolta kuin myöntää, että joudun jälleen jäämään sairauslomalle mieleni vuoksi. Taas tässä kävi näin. Jälleen luhistuin, petin muiden odotukset. Laitoin autosta viestin psykiatrilleni, joka ei onneksi ollut vielä ehtinyt lähteä töistä. Hän kirjoitti minulle sairasloman siitä päivästä lähtien. Ensin kaksi viikkoa ja sitten katsottaisiin jatkoa.

Nyt olen ollut sairauslomalla neljä viikkoa, enkä tiedä, palaanko samaan ammattiin enää ikinä takaisin.

Sairausloma on mielestäni kuitenkin tällaisessa tilanteessa täysin väärä sana. Ei tämä todellakaan mitään lomailua ole. Olisiko esim. sairauskeskeytys parempi? Loma-sana väheksyy tilannetta, jota jo muutenkin väheksytään. Mielenterveysongelmia ei vieläkään pidetä oikeina sairauksina. Monet ajattelevat meidän olevan laiskoja tai huomionhakuisia ihmisiä. Vastaani tulikin Tuomas Enbusken kolumni mielen sairauksista otsikolla ”Mielen sairaudet ovat oikeita sairauksia”. Ehkä myös näistä sairauksista aletaan vihdoin puhua ilman vähättelevää sävyä ja ilman oletusta huomionhakuisuudesta. Cheekin ja Touko Aallon kertominen julkisesti omasta mielen sairaudestaan oli mielestäni oikein hyvä asia. Ehkä me sairastuneet voimme pikku hiljaa karistaa edes osan häpeästä omilta hartioiltamme ja vaatia kohtelemaan meitä kuten muitakin fyysiseen sairauteen sairastuneita kohdellaan.

Kolumnin voit lukea täältä.

Mitä mieltä te rakkaat lukijani olette tästä aiheesta?

2 kommenttia:

  1. Kiitos rohkeudesta avata tuota häpeä-teemaa. Meidän yhteiskunnassa on vahvat odotukset, millainen on hyvä elämä. Se jo itsessään tuo häpeää, kun ei selviä kaikesta odotusten mukaan. Itse elän elämää, jossa toinen vanhempi rikkoo lapsia siekailematta, vailla todellisia tunteita ja kykenee yhteiskunnan hyväksikäyttämänä jatkamaan toimintaansa. En voi odottaa, että lapset selviävät tuosta. Se häpeä rikkoontumisesta pitäisi olla sillä, joka toista rikkoo, eikä rikotulla!

    Minä olen äitinä tipahtanut myös korkealta alas. Olen luopunut hyvistä työpaikoista, ammatistani, johon myös opiskelin vuosia ja olen pitkällä sairauslomalla. Lasteni isä ei ole jäänyt virallisesti kiinni asioista, joten hänellä on kaikki valta edelleen rikkoa lapsia. Ja jos he eivät mene isälle, minä maksan kymmenien tuhansien eurojen uhkasakkoja ja oikeudenkäyntikuluja. Ihmistä voidaan tuhota monella tavalla, jolloin uhri jää helposti yksin. Meidän tilanteessa olen oppinut jo vaikenemaan, kun suurimmalla osalla ihmisiä on niin naiivi uskomus hyvinvointiyhteiskuntaan, että näin vaikeassa tilanteessa aletaan epäillä myös minun uskottavuutta. Häpeä on vahva tunne, joka sulkee suut! Ja tuo sitä kautta yksinäisyyttä. Jos me kaikki vaikenemme, niin aina tulee vaan uusia ja uusia, jotka joutuvat kulkemaan pää kumarassa häpeän edessä. Se on mielestäni väärin, koska suurin osa häpeää kantavista ihmisistä ovat todellisuudessa toisen rikkomia uhreja!

    Meidän pitäisi päästä jotenkin häpeästä, jotta voisimme selviytyä. Itse puhkun ja puhisen välillä sitä ahdistusta, häpeää ja elämän vaikeutta universumin kautta sinne, mikä minun ja lasteni rikkoontumisen aiheutti. En halua ottaa sitä vastaan, kun eihän se ole meidän häpeä, että meidät rikottiin! Näissä asioissa tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat puhua näistä, jotta saataisiin oikeasti ne häpeän aiheuttajat häpeämään. Meidän tilanteessa vaikeaksi tekee myös se, että minun on suojeltava lapsiani heidän leimaamiselta!

    Voimia sinulle joka hetkeen! Ei varmasti ole sinun syysi, että olet rikkoutunut... Se, että uskallat puhua tuosta, kertoo jo siitä, että sinussa on voimaa ja potentiaalia kasvaa häpeän kautta eheämmäksi ihmiseksi! Ajattele tämä matkana, joka sinun on käytävä. Ja kuuntele itseäsi. Jos et jaksa töitä tehdä, niin silloin voimavarat on säästettävä kaikkein tärkeimpiin asioihin. Se tuskin on työ! Tuo matka kasvattaa sinua niin paljon, että löydät vielä oman paikkasi!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi!

    Elän itse myös uusperheessä etäperheenä, bonusäitinä joka toinen viikonloppu meillä vierailevalle mieheni tyttärelle. Vierestä katson, kuinka lapsen biologinen äiti rikkoo lastaan, enkä voi tehdä mitään. Omat lapsuuteni traumat heräävät uudelleen eloon näissä tilanteissa ja se kiduttava riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunne on raastavaa. En voi auttaa sitä lasta. Mitä vastaan, kun lapsi aikuisena minulta kysyy, miksen auttanut häntä? Sanonko, että yhteiskunta suojelee äitejä niin pitkälle, että apua oli mahdotonta saada?

    Kiitos tuhannesti näistä sanoistasi: "Voimia sinulle joka hetkeen! Ei varmasti ole sinun syysi, että olet rikkoutunut... Se, että uskallat puhua tuosta, kertoo jo siitä, että sinussa on voimaa ja potentiaalia kasvaa häpeän kautta eheämmäksi ihmiseksi! Ajattele tämä matkana, joka sinun on käytävä. Ja kuuntele itseäsi. Jos et jaksa töitä tehdä, niin silloin voimavarat on säästettävä kaikkein tärkeimpiin asioihin. Se tuskin on työ! Tuo matka kasvattaa sinua niin paljon, että löydät vielä oman paikkasi!" Näihin sanoihin tulen palaamaan vaikean tilanteen kohdatessa. <3

    VastaaPoista

Mielenterveyskuntoutuja

Lisää kuvateksti Mielenterveyskuntoutuja.  Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on. Se lyö leiman otsaan...