Kun kävelee kadulla
pää painuksissa pohtien, tietääkö vastaantullut kulkija
salaisuuteni, katsoi kuitenkin niin pitkään. Kun ahdistaa käydä
kaupassa – mitä jos vastaan tulee tuttuja tai puolituttuja, jotka
ovat asiasta kuulleet? Kuinka monelle asiastani on juoruttu? Näkyykö
sairaus kasvoistani, kohonneesta ylipainosta, huonoksi menneestä
ihosta, turvonneista silmistä, hihan alta pilkistävästä verille
raavitusta kädestä? Kun miettii, voiko häpeältään palata
sairaslomalta enää töihin, vai pitääkö vaihtaa koko työpaikkaa.
Häpeä. Häpeä omasta
heikkoudesta. Se helvetin häpeä, joka vaikuttaa tällä hetkellä
kaikkeen ajatteluun ja olemiseen. Miksi en pääse siitä irti?
Kun oma sairaus
hävettää niin paljon, ettei kehtaa katsoa enää ketään silmiin.
Miksi minä olen näin heikko, hauras, elämästä sairastuva? Miksi
muut kestävät, mutta minä en? Ahdistuksen lisäksi yksi isoimpia
tunteitani tällä hetkellä on syvä häpeä. Häpeä omasta
tilanteesta. Siitä, etten jaksanutkaan, taaskaan, vaikka kuinka
yritin. Olen yrittänyt useamman kerran palata töihin, mutta jaksot
päättyvät aina itsetuhoisiin ajatuksiin, pahaan oloon,
dissosiaatiokohtauksiin, jatkuvaan itkemiseen. Työpäivän jaksan
sinnitellä, mutta vapaa-aika kuluu itkiessä tai itseä satuttaessa.
Jos tekisin itselleni jotakin, aiheuttaisin jonkin onnettomuuden,
jonka verukkeella voisin jäädä sairauslomalle? Se tuntuisi paljon
hyväksyttävämmältä kuin mielen vuoksi sairaslomalle jääminen.
Murtunut jalka ymmärretään, sillehän ei voinut mitään.
Onnettomuuksia tapahtuu, mutta mieli ei saisi sairastua.
Häpeän vuoksi olen
miettinyt, voinko ikinä palata nykyiseen työhöni, olenko
menettänyt kasvoni työmaallani. Tosin, enpä minä siellä töissä
enää pärjäisikään. En pysty työhön, johon opiskelin kuusi
vuotta. En pysty päivittäin kohtaamaan ihmisiä, jotka lähinnä
kyseenalaistavat ammatillisen taitoni. En kestä
aistiyliherkkyyksineni jatkuvaa hälinää ja huutoa, lasten
kiukuttelua, pahoja hajuja, anafylaksian pelkoa joka päivä
ruokailutilanteissa. Lapset kun eivät osaa varoa. En jaksa
vanhempia, jotka kuvittelevat minun tekevän kaikkeni, jotta
kohtelisin heidän lastaan huonosti ja opettaakseni mahdollisimman
tehottomasti. En kykene hallitsemaan kasvavia odotuksia, taakaksi
saakka kasautuvaa paperisotaa, arviointeja. Minusta ei ole enää
siihen.
Tämä viimeisin
sairaslomani alkoi liian myöhään. Kamppailin sitä vastaan, vaikka
läheiseni psykiatria myöten ehdottivat lomalle jäämistä. Lähdin
vastaanottohuoneesta jälleen sairauslomasta kieltäytyneenä. En
päässyt odotusaulaa pidemmälle, kun aloin jälleen itkeä.
Psykiatrini sattui kävelemään aulan poikki ja sanoi minulle
jotakin. En enää muista mitä. Sain lopulta raahattua itseni
autoon, jossa mieheni minua jo odottikin. Aloin itkeä hervottomasti,
täysin eläimellistä itkua. En jaksanut enää, en pystynyt enää
kamppailemaan vastaan. Jos nyt en pysähdy, tapan itseni. Siinä
tilanteessa se tuntui melkein paremmalta vaihtoehdolta kuin myöntää,
että joudun jälleen jäämään sairauslomalle mieleni vuoksi. Taas
tässä kävi näin. Jälleen luhistuin, petin muiden odotukset.
Laitoin autosta viestin psykiatrilleni, joka ei onneksi ollut vielä
ehtinyt lähteä töistä. Hän kirjoitti minulle sairasloman siitä
päivästä lähtien. Ensin kaksi viikkoa ja sitten katsottaisiin
jatkoa.
Nyt olen ollut
sairauslomalla neljä viikkoa, enkä tiedä, palaanko samaan
ammattiin enää ikinä takaisin.
Sairausloma on
mielestäni kuitenkin tällaisessa tilanteessa täysin väärä sana.
Ei tämä todellakaan mitään lomailua ole. Olisiko esim.
sairauskeskeytys parempi? Loma-sana väheksyy tilannetta, jota jo
muutenkin väheksytään. Mielenterveysongelmia ei vieläkään
pidetä oikeina sairauksina. Monet ajattelevat meidän olevan laiskoja
tai huomionhakuisia ihmisiä. Vastaani tulikin Tuomas Enbusken
kolumni mielen sairauksista otsikolla ”Mielen sairaudet ovat
oikeita sairauksia”. Ehkä myös näistä sairauksista aletaan
vihdoin puhua ilman vähättelevää sävyä ja ilman oletusta
huomionhakuisuudesta. Cheekin ja Touko Aallon kertominen julkisesti omasta mielen sairaudestaan oli mielestäni oikein hyvä asia. Ehkä
me sairastuneet voimme pikku hiljaa karistaa edes osan häpeästä
omilta hartioiltamme ja vaatia kohtelemaan meitä kuten muitakin
fyysiseen sairauteen sairastuneita kohdellaan.
Kolumnin voit lukea täältä.
Mitä mieltä te
rakkaat lukijani olette tästä aiheesta?
Kiitos rohkeudesta avata tuota häpeä-teemaa. Meidän yhteiskunnassa on vahvat odotukset, millainen on hyvä elämä. Se jo itsessään tuo häpeää, kun ei selviä kaikesta odotusten mukaan. Itse elän elämää, jossa toinen vanhempi rikkoo lapsia siekailematta, vailla todellisia tunteita ja kykenee yhteiskunnan hyväksikäyttämänä jatkamaan toimintaansa. En voi odottaa, että lapset selviävät tuosta. Se häpeä rikkoontumisesta pitäisi olla sillä, joka toista rikkoo, eikä rikotulla!
VastaaPoistaMinä olen äitinä tipahtanut myös korkealta alas. Olen luopunut hyvistä työpaikoista, ammatistani, johon myös opiskelin vuosia ja olen pitkällä sairauslomalla. Lasteni isä ei ole jäänyt virallisesti kiinni asioista, joten hänellä on kaikki valta edelleen rikkoa lapsia. Ja jos he eivät mene isälle, minä maksan kymmenien tuhansien eurojen uhkasakkoja ja oikeudenkäyntikuluja. Ihmistä voidaan tuhota monella tavalla, jolloin uhri jää helposti yksin. Meidän tilanteessa olen oppinut jo vaikenemaan, kun suurimmalla osalla ihmisiä on niin naiivi uskomus hyvinvointiyhteiskuntaan, että näin vaikeassa tilanteessa aletaan epäillä myös minun uskottavuutta. Häpeä on vahva tunne, joka sulkee suut! Ja tuo sitä kautta yksinäisyyttä. Jos me kaikki vaikenemme, niin aina tulee vaan uusia ja uusia, jotka joutuvat kulkemaan pää kumarassa häpeän edessä. Se on mielestäni väärin, koska suurin osa häpeää kantavista ihmisistä ovat todellisuudessa toisen rikkomia uhreja!
Meidän pitäisi päästä jotenkin häpeästä, jotta voisimme selviytyä. Itse puhkun ja puhisen välillä sitä ahdistusta, häpeää ja elämän vaikeutta universumin kautta sinne, mikä minun ja lasteni rikkoontumisen aiheutti. En halua ottaa sitä vastaan, kun eihän se ole meidän häpeä, että meidät rikottiin! Näissä asioissa tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat puhua näistä, jotta saataisiin oikeasti ne häpeän aiheuttajat häpeämään. Meidän tilanteessa vaikeaksi tekee myös se, että minun on suojeltava lapsiani heidän leimaamiselta!
Voimia sinulle joka hetkeen! Ei varmasti ole sinun syysi, että olet rikkoutunut... Se, että uskallat puhua tuosta, kertoo jo siitä, että sinussa on voimaa ja potentiaalia kasvaa häpeän kautta eheämmäksi ihmiseksi! Ajattele tämä matkana, joka sinun on käytävä. Ja kuuntele itseäsi. Jos et jaksa töitä tehdä, niin silloin voimavarat on säästettävä kaikkein tärkeimpiin asioihin. Se tuskin on työ! Tuo matka kasvattaa sinua niin paljon, että löydät vielä oman paikkasi!
Kiitos kommentistasi!
VastaaPoistaElän itse myös uusperheessä etäperheenä, bonusäitinä joka toinen viikonloppu meillä vierailevalle mieheni tyttärelle. Vierestä katson, kuinka lapsen biologinen äiti rikkoo lastaan, enkä voi tehdä mitään. Omat lapsuuteni traumat heräävät uudelleen eloon näissä tilanteissa ja se kiduttava riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunne on raastavaa. En voi auttaa sitä lasta. Mitä vastaan, kun lapsi aikuisena minulta kysyy, miksen auttanut häntä? Sanonko, että yhteiskunta suojelee äitejä niin pitkälle, että apua oli mahdotonta saada?
Kiitos tuhannesti näistä sanoistasi: "Voimia sinulle joka hetkeen! Ei varmasti ole sinun syysi, että olet rikkoutunut... Se, että uskallat puhua tuosta, kertoo jo siitä, että sinussa on voimaa ja potentiaalia kasvaa häpeän kautta eheämmäksi ihmiseksi! Ajattele tämä matkana, joka sinun on käytävä. Ja kuuntele itseäsi. Jos et jaksa töitä tehdä, niin silloin voimavarat on säästettävä kaikkein tärkeimpiin asioihin. Se tuskin on työ! Tuo matka kasvattaa sinua niin paljon, että löydät vielä oman paikkasi!" Näihin sanoihin tulen palaamaan vaikean tilanteen kohdatessa. <3