Elämäni viimeinen päivä?

Yksi vuoden 2018 lokakuun viimeisimmistä illoista meinasi olla elämäni päätösilta. Kärsimysnäytelmän loppu, esiripun laskun aika. Seisoin eteisessämme auton avaimet kädessä. Kohta lähtisin ajamaan pienellä autollani, painaisin ennen kallionseinämää kaasun pohjaan ja lopettaisin elämäni sinä märkänä ja pimeänä iltana. Saisin silloin päättää itse edes siitä, milloin ja miten kuolen. Mihinkään muuhun minulla ei tunnu olevan valtaa elämässäni. Elämä liukuu ohitseni samalla, kun muut elävät elämäänsä edeten tavoitteesta toiseen. Parisuhde, naimisiin meno, hyvä työpaikka, omakotitalo, liuta lapsia. Elämänilo. Minä liu'un harmaassa, tunkkaisen märässä massassa, jossa lopulta päivät ja viikot sulautuvat yhteen. Mitä elämää se sellainen on? Jatkuvaa tuskaa, ahdistusta, dissosiaatiota, pahaa oloa. En jaksa tehdä mitään, kaikesta on hävinnyt mielekkyys ja toivo paremmasta. Miksi elämäni suunta muuttuisi nyt, kun päälle 30 vuotta olen mennyt onnettomuudesta toiseen? Tasaisemmalla hetkellä en enää osaa nauttia rauhallisemmasta menosta, vaan kauhulla odotan seuraavan koettelemuksen saapumista ja kovuutta. Kuinka paljon silloin taas sattuu? Selviänkö minä enää siitä, jaksanko taas aloittaa kapuamisen ylös aivan alusta? Monet ympärillä hokevat, että tottakai selviän. Olenhan selvinnyt tähänkin saakka, aina noussut tavalla tai toisella jatkamaan elämää. Ehkä enemmän rikki kuin aiemmin, mutta jatkamaan kuitenkin. Jossakin kohtaa tulee kuitenkin raja vastaan, jonka yli ei enää jaksa kävellä. Silloin sitä jää rajalle makaamaan, vieraantuneena omasta kehostaan ja toivomaan, ettei matka enää jatkuisi. Ei haluaisi kuolla, mutta ei jaksaisi enää elääkään.

Tuona lokakuun iltana olin päättänyt, että nyt saa kaikki riittää. Minua oli haukuttu mieheni tyttären äidin toimesta koko viikonloppu – syyttä. Oma äitini oli ottanut yllättäen yhteyttä ja yrittänyt jälleen lahjomalla saada välimme kuntoon. Sinällään pieniä asioita, mutta kun se viimeinen niitti iskee, sen ei tarvitse olla iso saadakseen aikaan järkyttävän laajaa tuhoa.

Mieheni esti lähtöaikeeni, vaikka kuinka huusin ja anelin. Halusin päättää edes tästä asiasta elämässäni, edes tästä. En jaksanut enää jatkaa. Pahoja asioita tapahtuu kerta toisensa perään, elämä muuttuu kerta kerralta suppeammaksi, toivottomammaksi. Miten kauan ihminen sellaista kestää? Kuinka kauan on realistista edes odottaa kestävänsä? Tuleeko jossakin vaiheessa vastaan raja, jolloin on lupa, jopa rohkeutta, luovuttaa?

Olin varma, että elämäni päättyy kyseisenä sateisena iltana. Tämä olisi elämäni viimeinen päivä, kohta ei tarvitsisi enää jaksaa. Kohta kukaan ei enää hokisi mantran lailla ”Koita jaksaa” ja ” Kyllä sä taas selviät”. Ei, aina ei jaksa ja ei, aina ei selviä. Joskus on suurinta rohkeutta luovuttaa. En nähnyt tulevaisuudessani mitään, mikä olisi auttanut jatkamaan, jota kohden olisin voinut suunnistaa. Haaveet omasta lapsesta murentuvat pala palalta: ikää alkaa karttua jo liikaa, eikä tietoa parantumisesta ole saatavilla. Tämä sairaus seuraa minua loppuun saakka. Elämä on ollut sarja epäonnistumisia, kaikesta hyvästä on seurannut jotain pahaakin. En ollut ennen tätä päivää kokenut niin syvää toivottomuutta, kuin silloin koin. Mustempaa ja synkempää kuin ennalta voisi kuvitellakaan.

Muistan pohtineeni, että pitäisikö minun kirjoittaa jäähyväiskirjeitä. Kenelle minä niitä kirjoittaisin? Lähipiiri on tahtomattani ja tahdostani supistunut pieneksi. Omiin vanhempiini en ole pitänyt kunnolla yhteyttä yli kahteen vuoteen. Tänä aikana olen isäni tavannut kerran, viestitellyt hänen kanssaan harvakseltaan, mutta äitiini yhteydenpito on ollut katki totaalisesti yli vuoden. Mitä minä heille kirjoittaisin? Kiitos, kun satutitte minun elämäni väärille urille? Kiitos äiti neuvoista, jotka pyörsit, mikäli ne ohjasivat elämääni huonompaan suuntaan. Väitit, ettet ikinä ollut niin neuvonutkaan. Kiitos, ettette välittäneet minusta omana itsenäni, vaan minun piti jatkuvasti yrittää esittää olevani parempi kuin olinkaan. Kiitos vuosia jatkuneesta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, johon lapsi on aina teoillaan syytön.

Miehelleni haluaisin sanoa, ettei mikään tästä ollut hänen vikansa. Hän on tehnyt kaikkensa ja enemmänkin. Haluaisin kiittää niistä ihanista hetkistä, jolloin hän on saanut minut tuntemaan itseni rakastetuksi ja jolloin olen itse saanut kokea rakkautta häntä kohtaan. Kaikesta huolimatta hän antoi minulle kyvyn ja mahdollisuuden rakastaa. Taidon, jota en uskonut ikinä osaavani tehdä. Kiitos yhteisistä matkoistamme, kodin tarjoamisesta ja elämästä maalla, metsälenkeistä, autoharrastuksesta. Ymmärryksestä. Rakkaudesta. Erityisesti rakkaudesta, jota en aiemmin yhtä ehdoitta ole osakseni saanut. Hän ei olisi voinut tehdä enää mitään toisin. Toivoisin, ettei hän jäisi itkemään perääni pitkään, vain hetken, ja jatkaisi sitten elämäänsä uuteen suuntaan. Muistaisi minua aina välillä, toisi haudalleni kynttilän ja ehkä joskus ruusunkin, mutta muistaisi myös jatkaa omaa elämäänsä. Näkisi tyttärensä kasvun aikuiseksi, saisi ehkä lisää lapsia jonkun toisen kanssa, joka olisi rakastamisen arvoinen ja joka todella rakastaisi myös miestäni. En lähtisi viereltäsi koskaan pois, seuraisin varjona elämäsi kulkua ja voisit olla varma, että palaisin aaveena kummittelemaan, mikäli et elämääsi jatkaisi tai jos uusi kumppanisi ei olisi sinun arvoisesi. Haluan sinun muistavan, että ilman sinua minulla ei olisi ollut mitään. Rakastan sinua.

Veljelleni olisi kovin vähän sanottavaa. Valitettavasti välimme ovat viilenneet vuosien saatossa. Ehkä olen ollut hänelle liian sairas ja raskas siskoksi. Rakastan kuitenkin tuota pikkuveljeäni, vaikkei hän ehkä samoin tuntisi minua kohtaan. Muistan monet leikit lapsuudesta, kesälomareissut salaa mukaan otettuine pehmolelukasoineen. Muistan jouluaattoyön syömiset – jouluyönähän saa syödä! Valokuvausretken mestarikuvaa tikasta metsästäen. Rakastan sinua.

Vaikeinta olisi kirjoittaa sille ainoalle ystävälleni, jolle saatoin näistä asioista kursailemattoman avoimesti puhua. Olet ollut hyvä ystävä, jaksanut tukea, vaikka oma elämäsikään ei ole helppo. Olet ollut ajatuksissani mukanani joka päivä, tukenani ja minä tukea sinulle lähettäen. Olet helpottanut muuten niin raskasta matkaani. Kiitos sinulle mukavista kiireettömistä teehetkistä, maailman maistuvimmista leipomuksistasi, mustasta huumorista, jonka avulla jaksoin taas seuraavan hetken. Kiitos kaikesta. Rakastan sinua.

Kirjeet jäivät kuitenkin kirjottamatta. Jälleen kerran mieheni sai estettyä aikeeni. En muista, miten tuo ilta käänsi suuntansa kallion seinämästä kohti elämää. Jälkeenpäin olen pohtinut kallion seinämään ajamisen vaarallisuutta. Näkökulma lienee eroavan hieman terveen ihmisen näkökulmasta: Kalliota päin ajaminen voi parhaimmassa tapauksessa lopettaa kärsimykset äkkiä, lähes kivuitta. On kuitenkin mahdollista, että tapaturmasta selviää ja jää loppuelämäkseen neliraajahalvaantuneena sänkyyn. Se olisi pahinta. Aloin pohtia lisää keinoja. Lääkkeiden avulla saattaa vain rikkoa sisäelimensä, nukkua pari päivää omassa oksennuksessaan ja herätä vielä pahempaan oloon. Hirttämiseen sisuni ei ehkä riittäisi, asetta en käsiini saa. Rekkaa päin ajaminen olisi melko varma keino, mutta siinä saattaisin pilata kuskin elämän lisäksi myös hänen läheistensä elämän. Sitä en voisi kontolleni ottaa. Junan eteen hyppääminen olisi myös suhteellisen varma keino. Olisiko minusta kuitenkaan siihen? Hyppäämään torvella huutavan rautaluodin eteen juuri sillä hetkellä, kun se kohta viilettäisi kovaa vauhtia ohitseni valkoinen valo keulassa pimeyttä halkoen. En tiedä pystyisinkö siihenkään sitten kuitenkaan. Onko tämä heikkoutta vai kuitenkin osoitus pienestä toivosta elämää kohtaan?

Niin. Ehkä mieheni lisäksi tämä säästi minut tällä kertaa. En osannut valita oikeaa menetelmää, jolla henki lähtisi varmasti. Onko se sitten positiivinen asia, sitä en vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että nyt, 8.11.2018 olen vielä elossa ja toivon sydämestäni, ettei uutta vastaavaa tilannetta enää eteeni tulisi.

Taistelu jatkuu.

Olen elossa.