Osasto 5, suljettu osasto

Kaksi viikkoa sitten elämäni mureni, jälleen kerran. Tai oli se osoittanut halkeamisen merkkejä jo pitkään, mutta en halunnut myöntää sitä. En halunnut nähdä varoituskylttejä tiellä, joka oli suistamassa minua ojaan. Avaimet kädessä eteisessä, anellen mieheltäni lupaa päättää edes yhdestä asiasta: omasta kuolemastani, sen tapahtumahetkestä ja tavasta. Onnekseni mieheni jaksoi estää aikeeni – jälleen kerran.

Kaksi viikkoa sitten olin ollut useamman päivän psykiatrisen päiväpolin asiakkaana laihoin tuloksin. Aluksi koin saavani keskusteluista apua, mutta lopulta vointi kääntyi päivä päivältä huonommaksi. En jaksanut tehdä mitään. En lenkittää tai treenata koiriani, vaikka se oli ollut pitkään minua pinnalla kannatteleva asia. Kaikki ahdisti, eikä tulevaisuudella näyttänyt olevan minulle mitään positiivista tarjottavaa. Perjantaina 16.11.2018 päiväpolin hoitaja antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: joko lähtisin vapaaehtoisena psykiatriselle osastolle jo samana päivänä tai katsottaisiin viikonlopun yli päiväpolin kannattelemana ja maanantaina pohdittaisiin uudelleen osastolle lähtöä. He eivät voisi auttaa minua enempää, päiväpolin keinot olivat loppuun käytetyt.

Päädyin itkuisen pohdinnan jälkeen lähtemään osastolle vapaaehtoisesti. Tällä kertaa omasta tahdosta, viime kerralla kaksi vuotta sitten kyse oli tahdosta riippumattomasta hoidosta, pakkohoidosta. Nyt sain vielä itse valita. Olin pitkään sinnitellyt, suorittanut parantumista, koska pelkäsin osastolle joutumista. Se hävetti ja hoidon kalleus hirvitti taloudellisesti. Ei minulla olisi varaa siihen, monen sadan euron laskuun viikkojen hoidosta. Tajusin kuitenkin, ettei tilanteessani ollut juuri vaihtoehtoja. Osastolle oli lähdettävä, jotta tästä suosta selviäisi joskus ylös. Parantumisen suorittaminen oli vain pahentanut oloani, kaivanut ojaa syvemmäksi. Vaikea sitä oli myöntää itselleen, että oli päästänyt voinnin taas niin huonoksi, ja että ylipäänsä oli jälleen tilanteessa, jossa osasto oli ainut oikea osoite. Taas osastolla. Suljetulla osastolla. Mielisairaana. Ovi lukossa, vaikkakin tällä kertaa minulla on ollut lupa vapaaseen liikkumiseen osaston ulkopuolella. Mutta silti kyseessä on suljettu osasto.

Eräässä Facebookin ryhmässä muistan yhden jäsenen kyselleen kokemuksia osastohoidosta. Elokuvamaailmassa osastot ovat täynnä mitä kirjavampia henkilöhahmoja, jotka käytännössä hyppivät pitkin seiniä kaiket päivät ja yöt ja ovat kaikkea muuta kuin realiteeteissa eläviä ihmisiä. Todellisuus suljetulla osastolla on aika erilainen: suurin osa potilaista on tullut osastolle masennuksen tai manian takia. Käytävät ovat päivisin hiljaisia, joku saattaa katsella päivähuoneessa televisiota, toinen rakentaa palapeliä huoneen nurkassa. Yksi tutkii netistä ohjeita Rubikin kuution ratkaisemiseksi. Osa nukkuu pois pahaa oloaan. Maniasta kärsivä tekee lihaskuntoliikkeitä milloin missäkin helpottaakseen oloaan. Välillä jostakin huoneesta kuuluu toivonsa menettäneen lohdutonta itkua sekä hoitajan sanoja, joka yrittää parhaansa mukaan saada ihmisen nousemaan synkistä mielikuvistaan. Välillä kuitenkin käytävillä helisee jonkun jo pitemmälle toipumisessaan päässeen nauru. Kaikkea toivoa ei ole menetetty.

Päiväohjelma rakentuu ruokailujen ja lääkkeiden jaon mukaan. Aamuherätys on klo 7.30, jolloin saa myös aamulääkkeet. Aamupala klo 8.00, lounas klo 10.50. Päivälääkkeet ja välipala klo 13.30, päivällinen klo 15.45. Iltalääkkeet klo 19.00, iltapala klo 19.40. Viimeisenä yölääkkeet klo 22.00, jolloin myös hiljaisuus alkaa. Joinakin päivinä on ohjattua toimintaa, esim. ulkoilu- tai käsityöryhmä. Lääkärin tapaa kerran tai kaksi viikossa, omahoitajan kanssa pääsee juttelemaan päivittäin. Päivät lipuvat samanlaisena jatkumona päivästä ja viikosta toiseen. Osa osaston potilaista vaihtuu, osa pysyy hoidossa pitempään.

Sellaista täällä on, suljetulla osastolla. Pääasiassa rauhallista, tylsääkin. Oman voinnin kohenemisen huomaa itseasiassa tylsyyden lisääntymisestä: enää kaikki aika ei mene selviytymiseen hetki hetkeltä hengissä, vaan ehkä voisi jaksaa jo tehdäkin jotakin. Elää edes pikkuriikkisen, eikä vain seurata vierestä elämän tapahtumista.

Hoitajat kannustavat ulkoilemaan voimavarojen mukaan joko yksin, vierailulle tulleen ystävän tai hoitajan kanssa. Läheiselle lammelle voi mennä hengittämään raikasta pakkasilmaa. Mieheni kanssa heiteltiin juuri jäätyneelle lammen jäälle kiviä ja kuunneltiin jään ritinää. Käveltiin lammen ympäri käsi kädessä. Ison kiven vastaan tullessa kädet eivät irronneet toisistaan, vaan ne nostettiin ylös. Hän on jaksanut jälleen vierailla luonani lähes päivittäin, jaksanut tukea nyt, kun maailmani jälleen painui kasaan mustaksi pieneksi mytyksi. En päästä kädestäsi irti koskaan.

Tällaisella hetkellä pienistä asioista tulee maailman isoimpia. Niitä joiden takia jaksaa yrittää ja taistella vastaan. Kokeilla hoitajan ohjeistamaa radikaalia hyväksymistä ja puolihymyä, joiden avulla omasta elämästä saattaa saada paremmin kiinni. Radikaalista hyväksymisestä ja puolihymystä onkin muuten syytä tehdä aivan oma postauksensa tänne blogiin. Minulle uusia ahdistuksen hallintakeinoja, mutta vaikuttavat edes jokseenkin tehokkailta.

Lopuksi vielä kiitos Facebookin vertaistukiryhmille. Niistä löytyi henkilöitä, jotka jaksoivat minua tukea yksityisviestein silloin, kun vointini oli kaikkein huonoimmillaan. Kiitos ystävälleni, sille ainoalle, joka näitä asioita ymmärtää ja kuka jaksaa oman pahan olon keskeltäkin minua tukea. Suuri kiitos teille, jotka jaksoitte auttaa, vaikkei oma vointinnekaan välttämättä ollut parhain mahdollinen. Vertaistuessa on voimaa: se saattaa joskus säästää jopa ihmishengen.