Lisää kuvateksti |
Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen
on. Se lyö leiman otsaan koko loppuelämäksi, arvottaa ihmisen
yhteiskunnan silmissä toisen luokan kansalaiseksi.
Mielenterveyskuntoutuja on yhteiskunnan silmissä psyykkisesti pahoin
sairas, kyvytön normaaliin elämään yhteiskunnassa, syrjäytynyt,
ehkä jopa laiska. Ottaisi itseään toisella kädellä niskasta
kiinni ja toisella härkää sarvista. Lusmu. Yliherkkä.
Ylireagoiva. Kyllähän jokaisella on elämässä vaikeuksia, miksi
tuo ei nyt niitä kestänyt, vaikka minäkin olen kaikkea jo
sietänyt?
Pari viikkoa
sitten osallistuin ensimmäistä kertaa mielenterveyskuntoutujille
tarkoitettuun toimintaan. Kyseessä on kerran viikossa avoin
kuntosali talossa, jossa järjestetään erilaisia ryhmiä
mielenterveyden ongelmista kärsiville ihmisille. Niiden avulla
sairaslomalla olevan arkeen saadaan mielekästä tekemistä ja tulee
syy lähteä pois kotoa. Siellä voi halutessaan nähdä ihmisiä,
olla sosiaalinen, jos siihen kykenee tai vain osallistua tekemiseen.
Tarjolla on kuntosalin lisäksi ainakin käsityöryhmä,
tietokonesali, levyraati ja bändikerho. Itse tällä hetkellä koen,
että viikottainen kuntosali on minulle riittävä, en kaipaa
enempää.
Ensimmäinen
käyntikerta kuntosalilla oli kuitenkin vaikea. Ihmettelin oloani,
miksi on henkisesti näin paha olla, vaikka kyse on vain
kuntosalista? Dissosiaatiokohtaukset yrittivät saada otteen minusta,
laittaa jähmettymään kesken vatsalihasliikkeiden.
Maadoittumisharjoituksilla ja läsnäolotaitojen avulla sain
kuitenkin pidettyä kohtaukset aisoissa, mutta olo oli heikko.
Treenin jälkeen lähdin kotiin ja ihmettelin, mistä on kyse.
Tarpeeksi asiaa pohdittuani tajusin, että nyt olin sen vihdoin
myöntänyt. Olen mielenterveyskuntoutuja, olen ollut jo pidemmän
aikaa, jopa monta vuotta. Asia lävähti päin kasvoja voimakkaana,
lähes kaataen. Mielenterveyskuntoutuja. Sana kuulosti pahalta,
leimaavalta, ihmisarvon vievältä. Tietenkään en niin ajattele
muista kaltaisistani, mutta jostakin syystä olen äärimmäisen
vaativa itseäni kohtaan. Psykiatrini viimeksi tavatessamme sanoikin,
että yksi iso ongelmani on perfektionismi itseäni kohtaan. En salli
itselleni heikkouksia, luovuttamista, enkä oman osaamattomuuden
näyttämistä. Miksi sallin sen muille, mutta en itselleni? Miksi
muiden on ihan ok olla apua tarvitsevia, omat heikkoutensa näyttäviä
inhimillisiä ihmisiä, mutta minulle se ei ole sallittua? Miksi en
salli itseni olla kuntoutuja? Enhän minä ole tahtonut itselleni
tätä sairautta, enkä ole siihen syypää itse millään tavalla.
Minulla on oikeus hidastaa elämää kuntoutuaksi hengenvaarallisesta
sairaudesta. Koska sitä se todella on. Olen kiitollinen ollessani
tällä hetkellä hengissä. Viime syksynä asia ei ollut
itsestäänselvyys, vaan elämäni oli hiuskarvan varassa.
Ehkä kaikki
on lähtöisin lapsuudesta, jolloin en kokenut itseäni koskaan
hyväksytyksi. Olen pitkään osin tiedostamattani ajatellut, että
vanhempani eivät olisi halunneet minua enää lapsekseen sen
jälkeen, kun heille selvisi millainen olen. Ajatus on ollut hyvin
vahva, lamaannuttava. Olen huomannut nyt sen, etten ole elämässäni
tehnyt haluamiani asioita, koska en ole uskonut pystyväni siihen.
Luovutan helposti haasteen edessä, koska en usko, että minusta
olisi siihen. Olen uskonut, etten kelpaa kellekään sellaisena kuin
olen, että olen vain varalla siihen saakka, kunnes ihmiset löytävät
ihmisen, jonka kanssa oikeasti haluavat olla. Parempi kuin ei mitään,
mutta ei sen enempää. Näiden ajatusten perustalle on vaikea alkaa
rakentaa omaa elämää. Perustukset eivät jaksa kannatella elämän
painoa. Tällöin ihminen alkaa pelätä elämää. Ja kyllä, minä
pelkään. Harva se päivä. Pelkään, että kaikki luhistuu. Että
ihmiset huomaavat, kuinka heikko ja saamaton olen.
Tämän
tiedostaminen oli itselleni aika iso juttu. Miksi minä muka olisin
huonompi kuin joku muu? Olen kulkenut vaikeat vuodet, jopa
vuosikymmenet läpi. Silti olen edelleen elossa. Olen opiskellut itselleni
yliopistotasoisen ammatin ja kaiken tämän keskellä vielä toisen
ammatin. Toisaalta, miksi minun pitäisi edes todistella tällä
tavoin omaa kelpaavuuttani? Enkö ole tarpeeksi omana itsenäni,
ilman saavuttamiani asioita? Tarpeeksi minuna, juuri tällaisena kuin
olen? Sairauksineni kaikkineni, heikkouksineni, mutta myös vahvuuksineni. Niitäkin kuitenkin varmasti myös on. Avoimesti oma itseni,
häpeämättä polkua, jonka olen tähän mennessä kulkenut.
Häpeämättä verisiä polvia kaaduttuani kivikossa, piilottamatta
kyyneliä ja kehoni lamaannuttavia kohtauksia.
Sillä minä
olen minä, juuri tällaisena, juuri nyt.
Se riittää.