tiistai 8. tammikuuta 2019

Varomerkkien tunnistamisesta ja tulevaisuudesta. Ajasta suljetun osaston jälkeen.


Siitä onkin hetki, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Pääsin sairaalasta joulukuun alussa, jossa toipuminen pahimmasta suosta alkoi suhteellisen hyvin. Kävin sairaalasta lähdön jälkeen päiväosastolla kolmisen viikkoa juttelemassa. Tsekattiin, ettei olo lähde enää huonommaksi, kun itse sitä en oikein meinaa tunnistaa ajoissa. Se itseasiassa pelottaakin minua aika paljon: en tunnista sitä hetkeä, kun vointi lähtee huononemaan ja mieli yrittää kaataa ojaan. Varomerkkejä olisi tärkeä alkaa tunnistamaan ajoissa. Tiedän, että tulen kireämmäksi, ärtyisemmäksi, itkuherkäksi, enkä jaksa enää tehdä edes niitä aiemmin mukavilta tuntuvia asioita. Kaikki ärsyttää ja dissosiaatiokohtauksia tulee useammin. Kuulemma yritän peitellä kireyttäni mieheltäni, mutta näkeehän hän sen läpi. Hän tuntee minut jo niin hyvin. On kummallista, miten totaalisesti sitä voi sokeutua omalle voinnilleen. Miten varomerkkejä ei huomaa? Ne kun tunnistaisi ajoissa, olisi pahin syvänne itsemurhayrityksineen ehkä mahdollista välttää.

Varomerkkien tunnistaminen on tämän hetken yksi suurimmista pohdinnan aiheistani. Niiden avulla saatan pystyä jatkossa välttämään sairaalaan joutumisen. Ehkä jopa vähentämään sairauspoissaoloja, jos nyt ikinä töihin vielä kykenen. Tosin, en enää kammoa sairaalaan joutumistakaan. Tällä kertaa kokemus siitä oli hyvä. Toista se oli edellisellä kerralla, kun en itse suostunut hoitoon, vaan minut otettiin pakolla sisään sairaalaan. Siitä jäi jonkinlainen trauma sisälleni, ehkä siksi, että olen elänyt seitsemän vuotta narsistisen miehen kanssa. Minua ei ollut enää olemassa tuon suhteen lopussa, vaan kaikki oli miehen sanelemaa. Onneksi minulla oli voimia lähteä tuosta suhteesta, pelastaa itseni viime hetkellä. Sairaalaan väkisin laittaminen toi vahvat takaumat tuosta suhteesta ja tämän takia aiheutti valtavaa paniikkia ja pakokauhua. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen: menin sairaalaan päiväpolin ehdottamana, mutta vapaaehtoisesti. Tajusin, etten selviä enää yksin, en edes mieheni tuella.

Varomerkkien pohtimisen lisäksi elämäni on murrosvaiheessa. En palaa enää luokanopettajan työhön, josta syksyllä jouduin sairauslomalle jäämään. Olen yrittänyt selvitä kyseisessä ammatissa useita kertoja, mutta valitettavasti se on liian raskasta minulle. Työn sosiaalisuus, oppilasryhmien vaativuus, oppilaiden vanhempien kiukuttelu, kova meteli ja jatkuvasti kasvava turhan työn määrä väsyttää. Minusta ei ole enää opettajaksi, niin pahalta kuin se tuntuukin tähän kirjoittaa ja ”ääneen” myöntää. Mikä minä sitten olen, jos en opettaja?

Pienestä saakka olen haaveillut tulevani isona opettajaksi. Leikin kotona koululeikkejä yksin ja pikkuveljeni kanssa. Minulla oli mielikuvitusluokka useamman vuoden, joille opetin milloin mitäkin, pidin kokeita ja suunnittelin opetusta. Identiteettini on vahvasti kietoutunut opettajuuden ympärille. Niin. Mitä minä olen, kuka minä olen, jos en opettaja? Tähän en vielä osaa täysin vastata ja huomaankin sen aiheuttavan kovaa ahdistusta. Haluaisin niin paljon kyetä jo töihin, saada palkkaa, olla osa yhteiskuntaa. Nyt olen vain kuntoutustuella, työkyvyttömänä eläkkeellä. Haluan pystyä vielä töihin, mutta mikä on minun paikkani tässä yhteiskunnassa? Kuka minä olen?

Pelottaa aivan älyttömästi, etten osaa vastata tuohon kysymykseen ikinä. Pelkään, että elämä lipuu ohi sillä aikaa, kun yritän selvitä traumoista ja pahasta olosta. Yritän selvitä tappamatta itseäni vain huomatakseni elämän lipuneen ohi ja kohta kuolevani vanhuuteen. Haluaisin elää, saada oman lapsen, tehdä työtä, jota jaksan tehdä uupumatta totaalisesti. Elää sitä monien mielestä niin tylsää arkea. Selvitä dissosiaatiohäiriön kanssa.

Dissosiaatiokohtauksia minulle tulee nykyään vähemmän, isoja kohtauksia ei tule edes joka viikko. Kuitenkin huomaan dissoilevani lievemmin edelleen oikeastaan joka päivä. Sitä ei todennäköisesti muut edes huomaa, mutta minä tunnistan sen. Vieraiden ihmisten kanssa keskusteleminen laukaisee tällä hetkellä herkimmin dissokohtauksen. Ehkä se johtuu siitä, että olen tällä hetkellä erakoitumassa aika kovaa vauhtia. En jaksa ihmiskontakteja varsinkaan vieraampien ihmisten kanssa. Vieraiden ihmisten kanssa keskustellessani huomaan ympäristön muuttuvan hetkellisesti vieraaksi, vieraan puheen tulevan jostakin kaukaa, enkä pysty kunnolla keskittymään kuuntelemiseen. Kehossa tuntuu kummalliselta. Ahdistus tuntuu erityisesti käsissä, jotka kovin usein tuntuvat vierailta. Näen kynän kädessä ja käden kirjoittavan tekstiä, mutta käsi ei tunnu omalta. Toki tiedän sen olevan minun käteni, mutta silti tunne vieraudesta on kovin voimakas. Onneksi nämä lievät kohtaukset eivät haittaa elämää muuten kuin olemalla inhottavia. Ne eivät kuitenkaan invalidisoi minua niin kuin isommat kramppikohtaukset, jos niitä tulee jatkuvasti.

Elämä on kuitenkin menossa nyt eteenpäin hiljaa, omalla painollaan. Välillä mielen valtaa ahdistus tulevasta, siitä, ettei sillä ole tarjota minulle mitään hyvää. Yhden psykiatrini sanoin minä kuulemma pelkään elämää. Niin se varmasti onkin. Mutta onko ihme? Elämä on tuonut minulle paljon pahaa, paljon vaikeita kokemuksia jo ihan lapsuudesta lähtien. Onko ihme, että pelkään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielenterveyskuntoutuja

Lisää kuvateksti Mielenterveyskuntoutuja.  Pitkä sana täynnä arvotuksia siitä, millainen kyseinen ihminen on. Se lyö leiman otsaan...